Isoveljeni nimi oli Juha ja joka juhannus istuimme Kukkiajärven Siikasaaressa, hänen takasaaressa sijaitsevan mökkinsä kuistilla. Juha soitti kitaraa tai haitaria, me lauloimme yhdessä kaikkea mahdollista Petsamosta Sisar hento valkoiseen. Kaikki laulut olivat suomalaisia, sillä suomalainen mies veljeni oli. Ehkä hieman siinäkin, että hänessä asui hiven alakuloa, jota muutama viinaryyppy oluen tai pilsnerin kanssa lisäsi. Sitten grillasimme makkaraa, jota söimme paahdetun leivän, voin ja hänen itsensä tekemän sinapin kera ja olimme potraa poikaa. Ja niin lauloimme taas.

Loppuyö kului useinkin niin, että otin isosiskoni Anjan kanootin ja lähdin kiertelemään Kukkian laajaa järveä, varsinkin silloin kun järvi oli peilityyni. Kylmä kohosi salmien pohjukoista ja minä hytisin ja meloin, katselin siellä täällä hiipuvia juhannuskokkoja. Kuikka huusi kaihoaan ja sukelsi, taivaalla viipyi aina vähän valoa joka aamua kohden taas kirkastui. Vaikka luonto oli kauneimmillaan, se ei minua auttanut. Olin yksin.

Juhannuksesta tuli veljeni kuoltua jo vuonna 1974 juhla, josta on vähän jäänyt enää mieleen. Toisaalta niin on monen muunkin juhlan kanssa. Vappu esimerkiksi on sellainen: hauskaa piti olla, mutta se ei onnistunut edes viinan kanssa. Eikä onnistu ilmankaan.

Tämä juhannus on kuitenkin uusi. Vietän sitä ihmisen kanssa, jonka kanssa haluan olla ja elää. Ihmeitä siis voi yhä tapahtua, sattuma tai kohtalo voivat yhä johdattaa sinne mitä ei ole enää pitänyt mahdollisena.

Muuta on turha sanoa, mutta kohtaloa haluan kiittää. Koskaan ei tiedä mitä oven takaa, kahvilan naapuripöydässä tai kadulla voi kohdata.

Ihmisiä on maailmassa juuri lukemani ennusteen mukaan lopulta 10 miljardia, mutta todellisia ystäviä ei heidän joukostaan voi montaa löytää.

Kaksi ihmistä on pari. Parisuhteessa kannattaa kannattaa tasa-arvoa ja sitä kannatan yhä. Meilläkin se on käytössä aika monessa asiassa (ainakin teoriassa), mutta yksi on sellainen, jossa siitä ei ole tietoakaan. Minä en saa kuvata häntä kuin selästä, jos silloinkaan, kun hän taas saa kuvata minua juuri niin monta sataa kertaa kuin haluaa. Ja vähintään sellaisen määrän hän on jo halunnut. Niinpä meistä ei vieläkään ole kunnon yhteiskuvaa, mutta olkoon sellainen kahden eri kuvan yhdistelmä. Näin omapäisellä ja nopeasti regoivalla parilla ei voi olla muuta kuin hyvä tulevaisuus.

(20.6.2019)