Sunnuntaina heräämme varhain kuten aina. Aamupalaa saa odottaa, mutta odottaminenkin kuuluu turistin työhön. Päivästä on luvattu sateista, mutta itse asiassa taivaalle leviää auringon valoa. Se on kuin lahja meille. Saatamme siis taas kerran kulkea pääasiassa jalkaisin ja nähdä sellaista, jota auton tai raitiovaunun ikkunasta ei huomaa.

Bloomin päivän vietto on jo aikaa alkanut Martello-tornilla. Sinne emme ehdi, mutta muualle kyllä. Ja ensin suuntaamme kohti museoita. Hän, joka kulkee vierellä ja jonka sitkeyttä ja kykyä ymmärtää en saata kyllin ylistää, pitää myös harhailusta. Yhtä kaikki meillä on nyt päämääräkin. Olen kartalta löytänyt kokonaisen museoiden ryppään joka vetää puoleensa. Se löytyy Stephens Greenin puiston toiselta puolen ja aikainen aamu paljastaa puiston jälkeen joukon tyhjiä katuja, joille ei ole kunnolla parkkeerattu edes autoja. Käy ilmi että koko kortteli on toimistojen aluetta; siitä paikan täydellinen tyhjyys. Kävely antaa silti aiheen ihastella muunmuassa kirkaasti maalattuja talojen ovia.

Suuntaamme kohti National Galleryä ja kuljemme ennen siellä käyntiä puistikon aidan viertä. Aitaan on pitkin matkaa ripustettu taidetta. Se saa nimensä suoraan sunnuntaista, ajattelen, taso on sellaista. Mutta aivan kulmassa myy mies töitä joihin on kuvattu Oscar Wilde ja James Joyce. Wilde siksi, että hänen patsaansa on aidan toisella puolella; Joyce siksi että juuri tänä sunnuntaina on Bloomsday, Odysseus-romaanin tapahtumien päivä: kuudestoista kesäkuuta.

Pidän miehen töistä. Niissä ei ole mitään turhaa, joten ostan lopulta mahdollisimman pienen, joka mahtuu taskuun. Joycen kirjoja en voi unohtaa. Mukana on nytkin Dublinilaisia, tosin italiaksi (Gente di Dublino), mutta hänellä joka kulkee vierellä on yöpöydälleen sama teos englanniksi. Näin olemme tietämättämme jo kotona virittäytyneet päivään.

Tiziano Scarpalla on mainio teos Venetsiasta, jonka pääasiallisena ajatuksena on, että Venetsiassa turistin kannattaa aina eksyä: silloin näkee jotain. Sama pätee Dubliniin. Maalari jonka nimi on Brendan Higgins neuvoo meidät Oscar Wilden muistomerkille, joka aidan takana meitä odottaa. Ja sinne lopulta pääsemme, vaikka irlantilaisten tapa aidata puistoa halkovaa työmaata yrittää tehdä sen mahdottomaksi.

Patsas on Alpo Ruuthin sanoin kaunis mutta kauhea. Alpo sanoi suomeksi asian Venäjällä aikanaan hieman toisin: kauhean kaunis, kiittäessään isäntiään. Mutta tulkin uskollinen ja väärä käännös on jäänyt minun mieleeni.

Wilden patsaan edessä on sitten todella koskettava pikku patsas, nainen joka pitelee pyöristyvää vastaansa. Sen ja toisen patsaan jalustaan on kirjoitettu Wilden aforismeja, jotka kiinnostavat. Mies on ollut ajattelijakin, väliin hauska, usein osuva. Homoseksuaalin elämä ei ole tuolloin ollut helppoa. Onneksi tässäkin asiassa on hieman edistytty.

Kirjallisuudesta Wilde siis on kirjoittanut näinkin: ”Literature always anticipates life. It does not copy it but moulds it to its purpose.” Käännän sen mielessäni näin: ”Kirjallisuus ennakoi aina elämää. Se ei kopioi, vaan muokkaa sen omiin tarkoitusperiinsä.” Lause ilahduttaa. Enpä taaskaan ole turhaan matkaamassa maailmalla.

Otan salaa kuvan matkakumppanista ja sanon iloiselle irlantilaismiehelle, että tämä on ainoa tapa kuvata tätä naista. Hän sen sijaan saa kuvata minua satoja kertoja. Sitä on nykyään tasa-arvo. Irlantilainen nauraa. Minuakin asia huvittaa. Kun myöhemmin puhun siitä hotellissa, saan viimein luvan laittaa kuvan hänestäkin, kunhan siinä näytetään vain selkää. Sen teen. Tasa-arvomme on viimeinkin lähestymässä jos ei puolta väliä, niin ainakin oikeaa suuntaa.

Dublin, Dublin. Mainio kaupunki. Ruokaa löytyy ja pari t-paitaakin, mutta ennen kaikkea löydän netistä paikan, jossa Bloomsdayn juhlallisuuksia vietetään. Sinne siis. Otamme taksin ja ajamme kaupungin halki Liffey-joen yli kymmenen euron hinnalla. Miten kyyti voi olla noin halpaa? Mutta on se. Mies vielä kiittää setelistä ja toivottaa mukavaa päivää. Irlantilaisista ei voi olla pitämättä.

Paikalle on tullut paljon olkihattuisia kuulijoita. Myös naisia komeissa vanhanaikaisissa puvuissa. Vanhaa traditiota jaksetaan ylläpitää.

Pidän siitäkin. Erityisesti ihastun esiintyjien tapaan lukea Odysseusta. Jokainen tulee lavalle vuorollaan ja lukee pätkän. Miten kaunista kieltä, miten englantilaista irlanninenglantia. Alan hengittää yhä vapaammin. Sitä kuunnellessani kun saan kiinni siitä, miten minun pitäisi seuraava kirjani kirjoittaa. Saa nähdä onnistuuko yritys; se on aina toisesta oopperasta, kuten Tshehov sanoi.

Paikalle on tullut myös nuoria ja hatut heilläkin. Hymyilen itsekseni. On ihmiskunnalla siis myös tulevaisuutta.

Todella hyvältä tuntuu, että olemme tulleet pienelle lomalle juuri tänne. Liffey-joen ylittävään siltaankin on laitettu laatta Odysseuksen muistoksi. Dublin on yhä Joycen kaupunki.

Päätän taas kotona lukea uudestaan novellin Kuolleet. Sellaiseen kirjallisuuteen en itse pysty, mutta juuri se innostaa. Eteenpäin on mentävä – ja menemmekin. Taas on lähdettävä ja kuljettava kohti sitä taivaanrantaa, joka vasta kauniina ja kutsuvana viivana tuolla kaukana häämöttää.

(16.6.2019)

P.S.

Ja aina koittaa uusi aamu. Maanantai, aikainen poislähtö. Risteysaukio Cuffy Streetin edessä on kerrankin aivan autio. Otan kuvan muistoksi. Muistoja on paljon ja suurin osa niistä on edelleen pään sisällä, jossa ne pysyvät. Toivoakseni vielä kauan kauan.

(17.6.2019)