Lauantaiaamuna hyvissä ajoin kävelemme kohti Trinity Collegea, jonka kirjasto avataan kello 8.30. Nyt me varmasti näkisimme sen! Crafton Streetin kävelykatukin kun on lähes autio, sen hälinä enää kaukainen muisto vain.

Tiedän jo, miten se tulisi täyttymään ihmisistä, mutta nyt siinä kulkee mukanamme vain aamun virkeä tuuli. Sateesta ei ole tietoakaan. Kun myöhemmin pistäydymme siellä, on eteneminen hidasta. Katusoittajat keräävät kuulijoita, pelastuskoirat ihmisiä, eläinten oikeuksien puolesta taistelijat osoittavat rauhallisesti mieltään naamarit kasvoillaan. Videotauluissa kerrotaan millaisissa oloissa eläimiä pidetään. Jokaisella tärkeällä asialla on aikansa ja paikkansa tässä maailmassa.

Oli erehdys luulla, että pyrkisimme yksin kirjastoon, vaikka olemme paikalla hyvissä ajoin ennen puolta. Vasemmalla odottaa jo pitkä jono.

Käy ilmi, että se  kuuluu niille, jotka ovat varanneet ja ostaneet liput etukäteen. Kassajono oikealla on onneksi lyhyt. Liitymme siihen. Kun ovet avataan, ennakkovaraajat päästetään ensin. Mutta sitten olemme mekin jo kassan edessä. Eikä aikaakaan, kun yhytämme pääjoukon, joka kiertelee Book of Kellsin ympärillä. Se on kirjaston arvokkaimmalle ja etukäteen kiinnostavimmalle kirjalle omistettu.

Book of Kells on toki tutkimisen arvoinen, mutta sitä eli sen kuvia en ole tullut katsomaan. Minua kiinnostaa vanha kirjasto Long Room ja kun sinne kapuaa ja sitten astuu ovesta sisään, huikaistuu. Helsingin uudessa ylpeydessä eli Oodissa on kolmannen kerroksen kirjataivas, mutta vasta täällä on todellinen kirjojen taivas. Näky on mykistävä, minulle oikeastaan kauniimpi kuin mikään ennen näkemäni. Itse asiassa kyse on kokonaistaideteoksesta, jonka noin miljoona vanhaa, täysin systemaattisesti järjestettyä, erikokokoista ja usein nahkaselkäistä kirjaa muodostaa. Se on todellinen katedraali, jossa aistii jopa pyhyyden tunteen.

Kirja, niin. Sähkökirjan ystävää ei minusta koskaan tule. Kyllä kirjan pitää olla painettu sidottu tai nidottu fyysinen kappale, jota voi lukea ilman lisäenergian tarvetta, vain omien aivojensa voimin. Minkälaisia uskomattomia maailmoja, millaisia kokonaisuuksia kirjojen kansien sisään on jo mahtunut. Ja ehkä vieläkin mahtuu. Huonoa on tosin yhä enemmän, mutta kyllä hyvääkin tehdään. Tuhannesta nykykirjasta luultavasti vain muutama kestää ajan testin. Mutta tässä Long Roomissa sen ovat kestäneet nämä kaikki. Ja tulevat kestämään. Luen myöhemmin, että joka päivä yliopiston toimesta ja näköjään osin lahjoitusvaroinkin yhtä tai kahta vanhaa kirjaa entisöidään, jotta ne pysyisivät hengissä seuraavat vuosisadat. Onhan Trinity College, kuningatar Elisabeth I:n perustama, jo yli neljäsataa vuotta vanha.

Otan kuvia, mutta kännykän kamera ei oikein suostu toimimaan niukassa valossa. Jotain sentään senkin muistiin jää. Ja kuvia ottaa myös hän, jonka kanssa olen täällä. Tiedän jo että illan tullen hän jälleen antaa minulle muutaman kuvan omistaankin. Matkallaolon yhteisyys on myös jakamista, kuten elämäkin.

Kun kuljemme taas Trinityn pihalla, kun jälleen katselen sen aikakausien kuluttamaa kiveystä, mieleni on äkkiä ainakin yhtä korkealla kuin Dublinin taivas. On monta syytä siihen, että olen juuri nyt juuri tässä kaupungissa, ja niistä on jälleen täytetty yksi. Joskus kohtalo suo sellaista, josta on voinut vain uneksia. Tiedän, että enempää en siltä enää koskaan halua pyytää.  

(16.6.2019)