Matka on aina matka, vaikka matkallahan me olemme joka ainoa päivä, mutta kotona lähinnä arjessa. Nyt matka suuntautui Dubliniin ja sinne me myös pääsimme. Moni asia oli kuitenkin ensin esteenä, jopa Finnairin ilmoitus ylibuukkauksesta, kunnes kaikki hankalatkin detaljit sujahtivat lopulta paikoilleen kuin hyvässä kertomuksessa ainakin. Myös onnea tarvitaan.

Ensivaikutelma irlantilaisesta ihmisestä saatiin jo koneessa. Vieressäni käytäväpaikalla istui nainen joka luki kirjaa. Se miellytti minua. Muutaman sanan vaihdettuamme kävi ilmi, että hän luki Margaret Atwoodin teosta The Testaments niin kiinnostuneena, että halusi lukea sen loppuun. Naisen nimi oli Catherine ja hän opetti yliopistossa vanhuustiedettä, tarkemmin sanoen tutki vanhusten tai kuten nykyään kauniisti ja eufemistisesti sanotaan ikääntyneiden tai senioreiden sosiaalista käyttäytymistä. Muistin juutalaisen gerontologin jonka kerran tapasin junassa matkalla Venetsiasta Budapestiin. Kysyin silloin häneltä omaa äitiäni muistellen, oliko dementoituneen viimeiset tuntemukset kosketuksessa. Laulut auttavat, hän sanoi. Ja samaa mieltä oli Catherine. Dementikko muistaa lapsuuden laulujen sanojakin usein. ”Miten suuri voima musiikissa on”, hän lisäsi.

Kun kirja oli lähes lopussa, puhuimme vielä kaikki kolme. Meillä oli mukavaa yhdessä, minkä hänkin sanoi hymy huulillaan. Tuskin koskaan tapaamme, mutta nainen  jäi mieleen. Ja hänen irlantilainen aksenttinsa ennusti hyvää matkalle. Se oli miellyttävän kuuloista, erilaista kuin brittipuhe. Ja siitä sai myös selvän.

Taksinkuljettaja puhui samalla nuotilla mutta paljon epäselvemmin. Yhtä kaikki siihenkin tottui. Matkalla hotelliin hän esitteli paikkoja ja tuli sanoneeksi senkin, että sunnuntai oli Bloomsday. Mies tunsi Joycen. Moniko suomalainen taksisti tuntee Kiven tai Leinon tuotantoa; L. Onervasta puhumattakaan.

Ah, Joyce. Pariisissa nuori Hemingway kadehti tämän elintapoja ja sosiaalisia taitoja.

Ulysses, suomeksi Odysseus, tapahtuu yhden päivän aikana Dublinissa. Sen päähenkilön nimi on Leopold Bloom. Hän juuri on Odysseus joka matkaa kohti kotia. Mutta siellä oleva vaimo Molly Bloom ei ole kuin Penelope, uskollinen. Kirjan viimeinen sana on Yes, ja sitä toistetaan, kun Molly tahtoo saada orgasmin aivan toisen miehen kanssa.

Bloomsday eli Leopold Bloomin päivä on aina sama: kesäkuun 16. Siiihen päivään Joycen kirjan tapahtumat keskittyvät. Vuosi vain oli silloin 1904.

Odysseuksen suomensi äskettäin uudestaan Leevi Lehto. Kannattaa lukea.

”Kirjat, muutossa hankalat, ovat kirjeitä vailla osoitetta”, kirjoitti nuori Paavo Haavikko. Mutta nyt kirjoilla on alamäen aikansa. Otin kuvaa juuri lopettaneesta kirjakaupasta ja samaan kuvaan astui sattumalta mies puhelin kädessä. Syy alamäkeen kiteytyy siinä.

Päätämme katsastaa sunnuntaina mahdollisia Bloom-juhlallisuuksia, joita internetin mukaan tosiaan myös riittää. Yöunet ovat jääneet vähiin, mutta siitä huolimatta lähdemme harhailemaan pitkin poikin kaupunkia. Jokaiseen kaupunkiin kannattaa aina tutustua jalkaisin. Dublin, matalien rakennusten miellyttävän ristiriitainen kaupunki ei ole poikkeus. Mitä enemmän näemme, sitä enemmän jää mieleen.

Otan kuvia ja kuvia ottaa myös hän, joka kulkee vierellä. Minusta otetaan kuvia ja minäkin saan kuvata häntä, yleensä kyllä selkää. Saan lopulta luvan myös laittaa yhden kuvan tähän. Pääpaino kuvassa olisi lähinnä sorsassa ja taas hänen selässään. Mutta kun asiasta keskustellaan, hän haluaakin kuvan pois. Siitä saa siis esittää vain mielikuvan. Ymmärrän vetäytymisen halun, kun asiaa ajattelen. On tärkeää tajuta, mitä toinen tahtoo.

Mitä Dublin minulle tarjoaa? Trinity College on se paikka, jonka ensiksi haluan nähdä. Joyce, Beckett. Pariisissa vuonna 1962 näin miten Beckett istui Closerie de Lilas´n hienostoravintolassa. Askeettinen mies vesilasi nenänsä alla. Vastapäätä uhkea nuori kaunotar ison aterian kimpussa. Se näky ei unohdu. Silloiset tuttavat Mike ja Ronald  olivat Trinity Collegen kasvatteja ja saivat ilosta kohtauksen. Ymmärrän heitä nyt.

Kuvaan vastavalmistuneiden juhlaa. Kas, sekin sattuu tapahtumaan nyt kun tänne saavuimme. Kaikki nuoret miehet vakavina puvuissaan, naisilla tai oikeammin tytöillä viittojen alla hepeniä ja lähes jokaisella pitkät tuuheat tukat.

Kuvaan myös Trinity Collegen keskusaukion vanhaa kiveystä. Kunnioittamani kirjailijatkin ovat näitä kiviä pitkin kulkeneet.

Tarkoituksenamme on toki nähdä Trinityn kuuluisin paikka: kirjasto. Mutta sen edessä on valtaisa jono. Käymme siis kaikkialla muualla, syömässäkin, ja sitten lepäämässä hotellissa ja taas suuntamme kirjaston eteen. Jono odottaa sisäänpääsyä edelleen vähintään yhtä pitkänä.  Kun palaamme paikalle kolmannen kerran, jono on yhä jäljellä, nyt vain oven oikealla puolella. Päätämme pyrkiä kirjastoon seuraavanana päivänä niin aikaisin, että varmasti pääsisimme sisälle.

Pienet sivukujat ovat aina yhtä kiinnostavia. Monet näkymät jäävät mieleen ja tallentuvat kameran muistiin. Graffitteja, kauneutta jopa sekavien sotkujen joukossa.

Eteemme osuu laulusta kuuluisaksi tulleen Molly Malonen patsas. Metalliset rinnat ovat kuluneet ilmeisimmin kosketteluista. Mitähän järkeä siinä on oikein ollut?

Halpakaupassa on alennusmyynti. Vaatteita revitään tangoilta ja monet hylätyt jätetään maahan lojumaan. Näky ei ehkä ole kaikkein miellyttävimpiä. Ihminen on pahimmillaan laiska ja piittaamaton ja kaiken lisäksi ahne eläin.

Käymme syömässä libanonilaisessa ravintolassa kunnon mezetarjottimen kaikkine mahdollisine lisukkeineen ja sitten täytyy taas vetäytyä hotelliin lepäämään. Hotellimme on nimeltään The Green ja sijaitsee Stephens Greenin puiston vierellä.

Itse puistokin on nähtävyys, vihreä temppeli kaupungin keskellä. Puut ovat vanhoja, monet tuntuvat vuosisatojen ikäisiltä. Yksikään kuva ei täysin kerro sitä tunnelmaa, minkä puisto antaa. Kamera on hyvä yksityiskohdissa, mutta kokonaisuuksia se kuvaa muistia latteammin.

Illalla vielä pieni hetki pubissa. Ensimmäinen johon yritämme heittää meidät kadulle jo melullaan. Lopulta löydämme yhden johon mahdumme.

Kun pyydän olueni ilman alkoholia, siitä ei ihme kyllä hämmästytä, vaikka olen odottanut muuta. Istumme pieneen sivulooshiin ja katsomme miten nuoripari seurustelee ikkunan edessä.

”What a sweet couple”, tekee mieleni sanoa. Ja sanonkin nyt. Siihen lauseeseen liittyy muisto, joka koskettaa. Otan nuorista rakastavaisista kuvan. Rakkaus on ikuista, kyllä on, ja tulee sitä olemaan niin kauan kuin ihmisten maailma suinkin pysyy pystyssä.

(15.6.2019)