Minulla on täällä maalla ollut ystävä, jonka olen tuntenut yli 30 vuotta. Hän on hoitanut Niemelän mäkitupamme lähellä sijaitsevaa tilaa ja meitä on yhdistänyt yhteinen rakkaus kirjoihin. Joka joulu olen antanut hänelle Antti Tuurin Juhani Mannerkoskelle signeeraaman teoksen, Antin kirjoittaman siis. Mutta tulevana jouluna näin ei enää tapahdu. Juhani on ja pysyy poissa tästä maailmasta.

Vielä vuosi sitten kaikki oli kunnossa, kunnes saapui syöpä. Alkoi taistelu, joka päättyi muutama viikko sitten. En aluksi ajatellut lopun tulevan noin nopeasti, mutta taudit eivät kysy ihmisten mieltä. Kun kävin hänen poikansa saman tilan yhteydessä olevalla autokorjaamolla, sain Kallelta kuulla, että Juhani oli sairaalassa ja kaipasi minua. Ja hän toivoi että tekisin vielä yhden asian. Olin aikanaan saanut Antilta Mannerheimin ristin ritarit -teoksen ja antanut sen Juhanille, joka keräsi sotaa käsitteleviä teoksia. Hän ilahtui siitä valtavasti. Siinä ollut omistuskirjoitus kuitenkin piinasi häntä, koska siihen Antti oli kirjoittanut nimeni jälkeen: ”Olkoon tämä teos kunniapaikalla Sitarlan kirjastossa.”

Juhani pyysi poikansa välityksellä, että kirjoittaisin nyt lapun jossa toteaisin, että juuri minä olen kirjan luovuttanut hänelle. Tietenkin tein sen. Kirjoitin korttiin vastaavan tekstin ja laitoin oman nimeni alle.

Tie sairaalaan ei ollutkaan niin yksinkertainen, koska etsin Juhania Lohjan sairaalasta ja hän olikin Terveyskeskuksen vuodeosastolla, aivan toisessa paikassa. Lopulta minut opastettiin sinne. Juhani oli juuri siirretty yhden hengen huoneeseen ja kun näin hänet, tajusin heti mitä se siirto tarkoitti. Muistin oman äitini yksityisen huoneen, jossa hän odotti kuolemaa.

Juhani oli laihtunut puoleen entisestä, mutta silmät ja ääni olivat tutut.

Emme olleet huoneessa kahden. Myös elämä ja kuolema liikkuivat siinä, sen tunsin. Kokemus oli vavahduttava. Osa Juhanista harhaili jo muualla, mutta aina kun katse osui minuun, elämä palasi vielä. Me puhuimme ensin kirjasta, annoin kortin ja Juhani yritti jopa hymyillä. Hän halusi että kaikki asiat oli hoidettu ennen hänen lähtöään, ymmärsin. On tehtävä talonsa, kuten raamatullisesti todetaan. Ja äkkiä sanoin, että kiitän häntä kaikesta siitä mitä välillämme näinä vuosina on ollut. Ystävyys on sana jota ei koviin moniin ihmisiin ulota, mutta hänelle se oli helppo antaa. Ja Juhani tarttui käteeni ja kiitti minua. Siinä me olimme vielä hetken, hän makasi, minä seisoin vuoteen vierellä. Hänen sanansa olivat selkeitä ja hitaita. Niin kuin mies olisi kavunnut jyrkkää vuorta ylös. Vähän tapaamisemme jälkeen hän kuoli.

Hautajaiset olivat viime lauantaina Nummen kirkossa. Yksinkertaista kaikki, mutta saattoväkeä kirkko puolillaan. Pidetty mies, ei koskaan nostanut omaa arvoaan, ei tehnyt vääryyttä lähimmilleen eikä kenellekään. Näki vaivaa, kynti peltonsa, viljeli maan, puolusti Suomea hengen sanoin. Ja sitten hautajaiset olivat ohi. Leski Eira kulki arkun perässä, joka laitettiin autoon ja niin mekin lähdimme kotiin, jossa meitä odottivat tutut seinät ja tuttu rauha. Juuri Juhani oli ristinyt talomme Niemelän mäkituvaksi. ”Niin sitä ennen kutsuttiin”, hän oli silloin sanonut.

Mitä kuolema on, minne kuollut katoaa? Kun Juhanin kanssa siinä olin ja tunsin kuoleman ja elämän läsnäolot, maailman jossa ne molemmat olivat eikä välissä ollutkaan seinää, tuli tunne, että elämä voi jatkua yhä jossain muodossa jollain tavalla. Näin ainakin voisi ajatella. Maailmassa on aivan liian paljon asioita, joista ihminen ei kerta kaikkiaan vielä tiedä mitään.

Olemme ehkä vasta pitkän matkan alussa. Jos ihmiskunta kykenee säilyttämään edes osan itsestään, joskus moni asia voi vielä valjeta. Mutta sitä minä en koskaan tule tässä olomuodossa näkemään.

Jotain kuitenkin tiedän; tai sanotaan, että aavistan. Kun ihminen kuolee, hän kevenee. Ainakin sielu poistuu, vaikka sielua ei tiede tunne. Mutta minä tunnen. Sieluton mies on kirja, sielun musiikki termi. Joutukaa sielut taas on virsi. Sielu on mielen ja sydämen välissä, aineeton olotila, mutta juuri se tekee meistä ihmisiä. Kun kirkon portailla tapasimme Olavi Leikolan, Juhanin parhaan ystävän, hän sanoi: ”Juhani oli Sitarlan sielu”.

Siihen on minun helppo yhtyä. Voisimme ajatella että kuoltuaankin ihmisen sielu vielä viivähtää hetken täällä ja katsoo, miten meillä jälkeenjäävillä ihmispoloilla asiat ovat. Ja ovathan ne. Jos eivät aina hyvin, niin eivät koskaan myöskään loputtoman huonosti. Kunhan vain jaksamme pitää pintamme ja jatkaa matkaa eteenpäin. Elämässä ei auta muu, pysähtyminen tarkoittaa hengen lamautumista, sielun katoamista ennen aikojaan. Vasta viime askelmilla voimme hengähtää – siitä yksinkertaisesta syystä, että matka ei silloin enää jatku.

(28.5.2019)