Toukokuun loppupuolen päivät alkavat valoisina, vihreinä ja lämpiminä. Yhtäkkiä kaikki puut puhkeavat kukkaan tuomien seuraksi, omenapuutkin. Ensin arasti, sitten hullantuneen valkoisina. Morsiamia parhaimmillaan, mutta kyllä ne vielä myös tanssivat kipakasti häitään, kuten Hailuodan kalastaja kauan sitten sutkaisi. Miten kauan siitä tosiaan on, kohta neljäkymmentä vuotta. Mutta aika ei ole joukko vuosia vaan muistoja ja käsitteitä. Kiinnekohtia, jotka aina lopulta ovat vain kahta lajia: joko maisemia tai ihmisiä.

”Minulla ei ole mitään sielua. /On kesä vain.” Näin kirjoitti Maila Pylkkönen viimeisessä runokokoelmassaan. Ah, Maila. Hankala elämä, hienoja runoja. Ja ainakin hän ja hänen säkeensä pysyvät mielessäni kauan.

Maisemat säilyvät, ihmiset muuttuvat paitsi kun ovat kuolleet, jolloin muisto heistä alkaa olla aina samanlainen. Ihminen elää niin kauan kuin pysyy yhdenkin ihmisen mielessä. Ja joskus elää senkin jälkeen: töittensä, tekojensa, sanojensa, kuviensa, musiikkinsa kautta.

Kulttuuri ei ole syntynyt tyhjästä eikä aina sisällä tyhjää vaikka niin voisi välillä luullakin, kun katsoo jotain Eurovision laulukilpailua.

Hysteeristä valonkäyttöä, kameratyöskentelyä, kiljuntaa, hypähtelyä lavalla. Joku sentään hieman osaa laulaakin. Hollannin voittaja miellytti sillä ettei yrittänyt olla muuta kuin oma itsensä. Kappale tuntui tutulta, mutta tuntukoon. Silmäpuolikin voi tosiaan olla kuningas.

Lähdemme aamulla aikaisin ulos ja kuvaamme mitä kummankin mieli halajaa. Hän laskeutuu rinnettä kohti jokea, minä etsin taas kukkivia puita ja pensaita. Ensin löydän omenapuun, jonka uudistin jo vuosia sitten. Nyt se viimeinkin on täpötäynnä kukkia. Jos ei tule hallaa tai kovaa kuivuutta ja jos pölyttäjiä nyt riittää, niin saatamme saada puusta omeniakin.

Mutta minulle kukka on jotenkin niitäkin tärkeämpi. ”Ruiskukka minulle aina oli rakkaampi kuin ruis”, kirjoitti jo Joel Lehtonen runossaan. Enkä osaa kuin myötäillä. ”Mutt´ mistä saat sen lemmen kuin Lyygialta sait.” Siinä toinen Lehtosen säe joka on syvälle junttautunut mieleeni. Taas kerran toistan sen. Lause pysyy samana, mutta konteksti on aina eri, koska jokainen uusi päivä muuttaa ihmistä ja elämää. Siksi minäkin tiedän yhä varmemmin, että ilman omaa Lyygiaani ei minulla mitään olisi.

Pidän jakamisesta, yhteisyydestä, siitä että kuulun jollekin, joka ottaa sen myös vastaan. Kaksin on parempi katsoa luontoa ja elää siinä kuin yksin. Mutta toki jokaisella on oma elämänsä ja oma tiensä. Ketään tässä maailmassa ei voi pakottaa, opastaa tai sitten neuvoa miten elää ikään kuin oikein: jokaisen ihmisen – jos se suinkin on olosuhteista johtuen mahdollista – täytyy itse lopulta aina valita miten olla ja minne kulkea.

Siperian hernepensas ei kulje minnekään, vaan kasvaa kohisten salin ikkunan alla. Myös se on täynnä kukkia ja isoja kimalaisia.

Päärynäpuu kukkii valkoisena. Puusta on joskus vuosien päästä luvassa kolmea eri lajiketta päärynää. Saa nähdä. Jään siis odottamaan tulevia vuosia.

Punakukkainen koristeomenapuu on lajinimeltään Kirjailija. Sain sen aikanaan lahjaksi italia-ryhmältä jonka yhtenä jäsenenä opiskelin kieltä vuosikausia. Kaunis puu ja runoilija varmaan, ei ehkä juuri minulaiseni sittenkään. Kenelle antaisin sen? L. Onervalle tietysti. Ehkä hän kirjoittaisi siitä taas jonkin Onni-nimisistä runoistaan.

Pääoven sisäänkäyntiä vartioivat orvokit. Valkeat orvokit amppelissa ovat myös kauniita kaikessa yksinkertaisuudessaan. Ne tervehtivät tulijaa omalla ujolla tavallaan.

Soudamme joellakin. Kaikkea voi tehdä kun kerrankin on aikaa. Minua kuvataan nyt ahkerasti.

En osaa olla kameran edessä, mutta kun airoista kiskoo, ei laukaisijan räpsähdystä aina heti huomaa. Ja muutenkin: onhan minun kestettävä kaikki. Kuten vanha huoneentaulu porraskäytävämme seinällä sanoo:

Myös jokimatka on pian enää muisto. Lopuksi kuvaan talomme seinustaa kipuavat kärhöt, clematikset. Vielä viikko sitten seinusta alppikärhö, joksi sitä sitkeästi edelleen luulen, oli vain möykky ruskeaa kuolleen näköistä kasvustoa, nyt siinä kukkii kahdenkin väristä clematista: punaista ja varsinkin sinistä. Kuolleista heränneet, se nimi tuntuu sopivan myös minulle. Kärhöjen uudet kasvustot tuntuvat levittäytyvän kaikkialle  ja ovat täynnä elinvoimaa. Ihmeitä luonnossa siis edelleen tapahtuu. Juuri tämä maailma on se, joka meidän yhä pitäisi pystyä pelastamaan.

(19.5.2019)