Jo aikaa on sanottu, että naisten päivä on joka päivä. Nyt tekee mieli lisätä siihen, että niin on äitienkin. Hienoa on uskaltaa ryhtyä äidiksi ja varsinaisen palkinnon siitä antaa lapsi. Vain se joka synnyttämisen ja lapsen kasvun kokee, voi käsittää tämän.
”Äidit vain, nuo toivossa väkevät”, kirjoitti Lauri Viita. Moni ei enää äidiksi halua saati perustaa perhettä ja sitä voi perustella vaikka millä eettisellä tuumailulla, mutta Suomi taikka maailma ei siihen kuole jos lapsia syntyy yksi tai kaksi. Miten muuten voi ihmiskunta jatkaa oloaan tällä hataralla maaperällä, jos se ei katso tulevaisuuteen vaan pelkkään omaan viihtyvyyteensä. Maailma on muutenkin jo tuhon tiellä, kun omista nautinnoista tulee elämän keskeisin asia.
Vaan saarnaaminen sikseen, sillä eipä se hyövää mitään. Nyt luonto ja sen herääminen on keskiössä kaikessa mitä teen. Äitienpäivän aamu oli kolea, mutta myöhemmin tuuli puhalsi pilvet pois. Aurinkokin pilkahteli ja taas näin, miten sadat eriväriset vihreät olivat tulleet kasvustoissa näkyviin kadotakseen ja yhdenmukaistuakseen alle viikossa. Mutta vielä saatoin etsiä sellaisia vihreän sävyjä joita ei huomaa koskaan muulloin.
Haapapuut punerruksineen eivät tosin edes ole täällä vielä edes aloittaneet kasvuaan: niiden paljaat rungot ovat kuin dinosaurusten luurankoja jotka ovat unohtuneet metsiin.
Tuomi kukkii kukkii. Häggen blommar, sen muistan jostain koulukirjasta. Laulaisin, jos voisin. Hyräilen kyllä yhä hiljaa. Ja tuoksuuhan se tuomi todella, kunnes tuomenkehrääjäkoi tekee monista puista uskomattomia muumioita.
Mutta niiden aika on vasta myöhemmin. Nyt on onneksi nyt.
Kuljeskelen luonnossa mielelläni ja nykyään aina kameran kanssa. Taas muistan Jules Renardin kirjan Kuvien metsästäjä. Minä metsästän kuvia Instagramiin. Oikeastaan en käsitä koko Instan olemassaoloa, koska kuvat katsotaan pääsääntöisesti pieniltä puhelinnäytöiltä, mutta mukana olen, koska minut on mukaan liitetty. Ehkä kysymys on olemassaolosta? Kaltaiseni sivummalle jäänyt ja hieman erakoitunut on taas pyrkimässä takaisin maailmaan, vieläpä oivan vetoavun turvin.
Tulppaani on yksinkin uljas. Miten suoraselkäinen se on. Suomalaisuutta parhaimmillaan, vaikka onkin kaiketi Hollannista sipulina tuotu. Mutta maassa se pysyy ja kasvaa joka ainoa vuosi.
Villinarsissi taas on yksinään vähän onneton, pää painuksissa. Kuten usein ennen minäkin, tekee mieli sanoa. Säälitelkää minua, sanoi kerran muuan mainio lapsi. Mutta ah, onneksi minä en enää ole yksin.
Laaksosta on tulva kadonnut, joki virtaa jo uomassaan ja vesi on taas puhdasta, kun pelloista irronnut multa on virrannut joen mukana Maikkalan selälle. Haukia liikkuu jo, iso kala käy pyydykseen. Mutta minulle joki on kuitenkin soutamiseen tarkoitettu. Kiskon lotjan järvelle ja annan virran tuoda sen sitten takaisin laiturin luo. Siinäpä psykiatreistani yksi. Toinen on autolla ajo (asun keskellä metsää ja ajoin pakon edessä kortin 50-vuotiaana mutta opin jotain itsehillinnästä) ja kolmas apuri eli ajatus kuljeskelee filosofian poluilla – usein vailla johtoajatusta. Mutta se löytämisen ja keksimisen ilo!
Äitienpäivän iltapuolella teimme kävelyn Jussinmäelle.
Kallion juurta on hakattu niin että kaikki on raiskiona, mutta ylhäällä on rauhoitettu laki ja vielä pieni mahdollisuus sienten kasvaa: suppilovahveroiden ja lampaankääpien. Ennen kaikkialla oli herkkutatteja kiusaksi asti, koska oli vanhoja kuusikoita, nyt joka paikasta hakataan ja vauhdilla sittenkin ja tateille on ollut pakko sanoa hyvästit. Biotalous ei ole kestävää kehitystä parhaimmillaan, väitän, mutta maanomistaja päättää. Oma metsäni saa kuitenkin pysyä pystyssä niin kuin tahtoo ja kaatua kuten mielii. Siellä voivat kaikenkokoiset eläimet ja eliöt vapaasti mellastaa. Luonnon monimuotoisuus ei ole mikään vitsi, vaan asia jonka pitäisi kiinnostaa jokaista.
Jussinmäen laelta näkyy osa omaa metsikköä. Ja sitten laaksoa joelle. Kaunista on. Tuuli tuulee, isot männyt humisevat. Sydämessä on rauha.
Kuin sattumalta olen pihalla, kun perhonen kiinnittyy imemään mettä. Otan rauhassa kuvan. Joskus käy onni, sillä usein kun laukaisinta painaa, perhonen on jo lepattamassa tiehensä.
Aamulla katson keittiön ikkunasta ulos ja näen, että luumupuukin on alkanut kukkia. Ei muuta kuin kuva Instaan ja sitten isompana tähän. Luumuja se teki kunnolla ensi kertaa vuosi sitten, ne olivat sinenruskeita ja makeita. Jos kaikki menee hyvin, saamme samanlaisia myös tulevana syksynä. Mutta ensin on kesän tultava. Ja kun se tulee, viipyköön pitkään! Niin kauan olen sitä taas odottanut. Totuuden nimessä kuitenkin tiedän, ettei mikään ole niin nopeasti ohi kuin se, jota eniten toivoo.
(13.5.2019)