Katsoimme illalla Jacues Tatin (1907 – 1982) nerokkaan elokuvan Mon oncle – Enoni on toista maata (1958). Olen nähnyt sen vähintään parikymmentä kertaa ja edelleen siitä voi löytää jotain uutta. Niinkin filmi täyttää Italo Calvinon kehittämän klassikkoteoksen määritelmän.
Huono katoaa, hyvä säilyy aina jotenkin, vaikka sitä hetken pitäisi yllä vain yksi katsoja tai lukija.
Suomennos on halunnut heti kertoa filmin sisällön ja tehdä siitä vetävämmän. Samoin kävi Tatin esikoisfilmille Lystikäs kirjeenkantaja (1949) sekä Riemuloma Rivieralla (1953). Turhaan. Tatin filmien alkuperäiset nimet ovat kaikki lakonisia, niiden sisältö paljastuu vasta filmin edetessä. Riemuloma (oikeammin Herra Hulot lomalla) ei edes tapahdu Ranskan Rivieralla vaan Atlantin rannikolla. Vaan sama se sille. Ei ne välitä.
Trafic (1971) ja Playtime (1967) jäivät jopa suomentamatta. Ja hyvä niin, ei sillä siinä vaiheessa ollut enää mitään merkitystä, massojen elokuvia nämä filmit eivät olleet. Suurelle yleisölle ne antoivat aikanaan vähän ja Tati löydettiin todella vasta hänen kuolemansa jälkeen, silloinkin lähinnä filmientusiastien toimesta. Minulle hän oli kuitenkin jo 1960-luvulla vähintäänkin Chaplinin veroinen, ellei läheisempikin.
Jacques Tatin eli alkuaan Taticheffin oma elämä ei ollut kovin ruusuinen; hänelle kävi hyvin vain Hulot´n hahmossa. Viimeiset elokuvat saivat Tatin konkurssiin, hän menetti filmiensä kaikki oikeudet ja teki loppuaikansa hanttitöitä. Silti hän haaveili uusista filmeistä. Viimeisin niistä oli nimeltään Confusion (hämmennys, sekaannus), mutta suunnitelma kaatui jatkuviin raha- ja terveysongelmiin. Hänen tyttärensä Sophie Tatischeff on kertonut, että kuolinvuoteellaankin Tati seurasi sairaalan elämää ja oli pannut merkille että erään hoitajan ja miespuolisen apulaisen välillä oli selvää sutinaa. – Todellinen elämä oli tämän ohjaajan käsikirja.
Mitä filmistä Mon oncle voi sanoa nyt. Tai Playtimesta tai Traficista. Sen, että ne tiesivät jo aikanaan profeetallisen hyvin mistä kertoivat.
Trafic kuvasi kaiken autoilusta; Playtime moderneistä työpisteistä. Kaikki puhuvat samaa kieltä ja ovat jo kauan sitten ennustaneet sen tulevaisuuden jossa olemme. Tati oli siis myös näkijä, mutta samalla nostalgikko vertaansa vailla. Monsieur Hulot näyttää ikään kuin häviävän uuden uljaan maailman teknologiaan, mutta aina hän silti pulpahtaa pinnalle kuin sadevesitynnyriin päätynyt omena ja kelluu punaposkisena vielä pitkään.
Tatin kuvaama mennyt ja ikään kuin kokonaan kadotettu maailmansa taas on se, josta yhä pidän: yksinkertainen, kotoinen ja viihtyisä. Uusi uljas Huxleyn ennustama luomus tekee ihmisistä koneiden orjia niiden käskijöiden sijaan ja mekanisoi kaiken: myös läheisyyden ja rakkauden. Silti vanhalla ei ole uudessa sijaa. Sen talot, elämäntavat ja perinteet murskataan säälimättä, kun kaivinkoneet saapuvat ja kaatavat rakennukset (kuten filmin alussa ja lopussa), jotta niiden tilalle saataisiin monikymmenkerroksisia monstrumeita, Henry Millerin Ilmastoituja painajaisia, joihin ihmiset ahtautuvat niin, etteivät edes naapureitaan tervehdi.
Vapaus olla, liikkua ja kulkea on yksi Enon teemoista. Filmissä lapset leikkivät luonnossa eivätkä kyyki puhelinten äärellä, koirat juoksevat ilman taluttajia, mäyräkoiran häntä näyttelee suurta osaa autotallin oven avaajana ja sulkijana. Kone ei ole ihminen eikä koneesta ihmistä koskaan tulekaan. Mutta ihmisestä voi kyllä tulla kone.
Uudessa maailmassa ei myöskään ole sijaa vanhoille ihmisille, mikä alkaa olla todellista totta. Ihminen joka ei osaa tai halua käyttää internetin palveluita on tuomittu putomaan ja mädäntymään jonnekin ruohikkoon.
Käteistä rahaa ei enää saa juuri mistään pankista tai loputtomien matkojen päästä, laskutkin pitäisi jo jokaisen kyetä hoitamaan lähinnä sähköisesti. Kortteja, tunnuslukuja ja uusia ja taas uusia taitoja ja kykyjä ei niin vain taiota niille, jotka ovat tämän maan kuitenkin viime vuosisadalla omin käsin rakentaneet. Suomi ei tästä syystä ole enää demokratia vaan sen hapan irvikuva. Quis qustodiet ipsos custodes – Kuka valvoo valvojia? oli satiirikko Juvenaliksen lause lähes kaksituhatta vuotta sitten. Nykyään tuntuu että näitä valvojia ei maassamme valvo kukaan. He ovat internetin ja tietotekniikan nimissä ottaneet ja varastaneet meidän maailmamme. Uusin veroilmoituskin on surkea sotku, joka tekee kaiken vain entistä hankalammaksi, jos sitä ei yritä verkossa. Ja verkkoon eivät kaikki koskaan pääse.
Monsieur Hulot näkee kehityksen kyllä, mutta ei masennu saati anna periksi. Mon oncle´n loppu on sekä haikea että onnellinen. Hulot ei suinkaan kuole, vaan lähtee maaseudulle kohti uutta työtä, josta tuskin suoriutuu sen paremmin kuin entisistäkään. Mutta hän lähtee tyynesti, arvokkaasti ja täynnä omaa itseään, koska kantaa aina mukana omaa maailmaansa. Sitä voisi nimittää hyväksi itsetunnoksi.
Mitä tahansa planeetallamme tapahtuukin, keskeistä on se, että sinä tiedät olevasi arvokas, arvo sinänsä. Ole se ego ipse – minä itse, jonka varassa tämä elämä yhä pysyy pystyssä, kun siihen ei liity ahneutta vaan antamisen iloa ja toisten hyväksyntää. Rakasta lähimmäistä kuin itseäsi, sanoo raamattu. Rakasta myös itseäsi ja usko itseesi, lisään. Kun luotat itseesi, voit luottaa toisiin. Silloin sekä haluat että myös pystyt auttamaan heitä.
