Pitkäperjantai on takana, kiirastorstai jo sitä ennen, nyt on lauantaiaamu. Lankalauantaiksi tätä päivää ennen kutsuttiin.

Aamu on aikainen, kello vähän yli neljän. Toissa aamuna näin haloilmiön, nyt se tuskin ilmestyy. Ulkona on vielä hämärää, kuu on lähes täysi mutta hohtaa paksun pilviverhon takaa. Olen herännyt aikaisin, joskus vain käy niin. Menen kuistille ja istun hetken ja kuuntelen ääniä. Niitä riittää. Luonto on yölläkin hereillä.

Kaukaa kuuluu kumea tuutahdus, toinen, kolmas, sitten taas vaitioloa monta minuuttia. Tiedän että äänen päästää kaulushaikara joka aina saapuu ja pesii Musterpyyn järven ja Sitarlanjoen vesijätöllä. Tshehov kirjoitti, että se muistutti navettaan teljetyn lehmän ääntä. Saattoi hän tietysti tarkoittaa härkälintuakin. Mutta minulla se ääni yhdistyy aina kaulushaikaraan. Se on yölintu ja vain kerran olen onnistunut sen näkemään. Kun kaulushaikara lentää, sen kaula muistuttaa käärmettä, olen lukenut.

Tshehovin lause on kertomuksesta Rotkossa. Siinä Lipa kulkee pimeän metsän läpi ja tuo sairaalasta kotiin pientä poikaansa Nikiforia, jonka päälle toinen rikkaan perheen käly Aksinja on kaatanut kiehuvaa vettä, koska on kuullut että perheen patriarkka on tehnyt pojasta perillisen. Lipa kantaa kuollutta Nikiforia sylissään. Silti, miten kaunis on yö, miten täynnä ääniä. Ja kun Lipa saapuu nuotion ääreen ja näkee kaksi miestä tulen luona, hän kysyy heiltä saman käsittämättömän koskettavan tunnelman vallassa: ”Oletteko pyhiä?” Vanhempi mies vastaa kuitenkin: ”Ei, me olemme Firsanovista.”

Yhdellä lauseella lumottu tunnelma muuttuu, arkistuu, mutta yön äänet jatkuvat. Aivan kuten ulkona laaksossa, kun palaan kuistilta sisälle.

Tshehov on kirjailija jonka teksteihin en koskaan kyllästy; Sitarlan jokilaakson luonto on samaa sukua. Kaulushaikara ei ollut ainoa lintu hereillä. Taivaanvuohi huusi varoitusääniä kosteikolla samalla kuin toinen mäkätti lentäessään. Se ääni ei synny kurkusta vaan sulista. Rastaat ovat saapuneet, punakylkirastaskin. Töyhtöhyypät ovat jo tuttu näky. Muistan äkkiä miten eilen näin kaksi jalohaikaraa lentämässä laakson halki. Oliko se totta vai unta. Niitä lintuja en ennen ole täällä havainnut. Mutta ainakin yksi havainto on varma. Mustarastas soittaa huiluaan eikä tunnu siihen väsyvän. Se on aina ollut suosikkilintuni.

Syreeneissä silmut ovat jo aukeamassa, ruoho kasvaa. Mäki on niin täynnä sinivuokkoja ettei niitä enää laske jumalakaan.

Valkovuokkojen tuppaat lisääntyvät, keltavuokkoja ei sentään vielä näy.

Skillojakin on, ne ovat karanneet edellisten 1900-luvun alkupuolen asujien kukkapenkeistä samoin kuin alaniityn villinarsissit, jotka vain lisääntyvät vuosien myötä ja hajautuvat yhä laajemmalle alueelle. Odotan niitä ja odotan aikaa jolloin syreenit ja omenapuut sekä luumut puhkeavat kukkaan. En vielä ajattele, että silloin kevätkesä ja kesäkin on eräässä mielessä jo ohi. Eihän niin voi sanoa; koko kesähän on vasta edessä!

Kuistin edustaa tuunataan, sisäänkäyntiä yritetään nyt somistaa. Etsin siihen posliiniruukkuja vain huomatakseni että yhden pienen hinnalla saa neljä suurta, jotka tosin on tehty muovista. Pitää ihan tuumia, miten edetä, mutta ei tuhlaamisessakaan ole mieltä pitkän päälle. Toisaalta muovi on muovia, pahaa ympäristöjätettä. Kyllä meidän täytyy planeettaamme myös vaalia. Kuinka moni ekologisesti kestävämpi ratkaisu yhä pysähtyy esineen hintaan?

Uusi ilmiö yhdistää ihmisiä kuten mikä tahansa uskonnollinen joukkoliike. SkyNewsissä näin eilen satelliitin avulla kuvaa Lontoon jo viidettä päivää jatkuvista mielenosoituksista. Ihmiset istuivat rauhallisesti kaduilla ja sulkivat ajoteitä. Emma Thompson, näyttelijä, josta pidän, antoi lausuntoaan, tahtoi lapsenlapsilleenkin hyvää elämää. Kukapa ei. Maailmassa ei ole mieltä ilman lapsia. Olisimme täällä turhaan, joskin nytkään emme tiedä miksi. Mutta ehkä joskus jotkut tietävät.

Toivoa ei pidä heittää. Poliiseja oli paikalla tuhansia, yhtä rauhallisia kuin mielenosoittajatkin. Me vastustamme ilmastomuutosta, kuinka muutenkaan, mutta pakko sanoa, ettei se kadulla istumalla kuitenkaan pysähdy.  Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, kuten äitini myös hoki. Missä maailmassa me kahdenkymmenen vuoden kuluttua elämme, sitä ei voi tietää kukaan, vaikka olisi kuinka viisas omasta mielestään. Povaajia kyllä löytyy. Jos joku osuu oikeaan, se on rulettionnea parhaimmillaan.

Kaikkea haluan nyt tehdä. Kevät houkuttaa ulos, maatakin kääntämään. Pian tulee vuoroon perunoiden istutus. Sain myös veneen käännetyksi ja raahatuksi valkamaan. Vesille venosen mieli.

Lähdin saman tien souturetkelle. Soudin ylävirtaan ja annoin sitten veneen itsekseen lipua virran myötä. Se on rauhoittavaa kulkua, yksi parhaista psykiatreistani (auton ajaminen on toinen). Otin kuvan joesta. Joki virtaa nyt mutta ei liiku on Niilo Rauhalan runokokoelman nimi.

Lopuksi kuvasin talostammekin. Aurinkopanelit ovat uutuus, joita en väsy katsomaan. Juuri nyt ne tuottavat päivisin sähköä, joka on puhdasta.

Elettävä meidän täällä aina on kaikista uhkista huolimatta. Niinpä jatkan paitsi työtäni, myös arjen pieniä puuhia. Eilen kävin Kukkatalo Vihreässä omenassa ja ostin orvokkeja; ne odottavat kuistilla istuttamista. Orvokki on ainoa kukka, jonka voi jättää ulos. Se kestää pienet yöpakkaset, joita varmuudella yhä on tulossa.

Ainahan niitä on tullut, joskus kesäkuussakin. Mutta juuri nyt tämä kevät, sen huumaavat aamuiset näyt ja valot sekä nousevan auringon lämpö saavat mielen taas kohomaan. Ei meiltä vielä kaikki hyvä ole kadonnut. On uskottava huomiseen, elämän jatkuvuuteen. Ja minä uskon. Näen edessäni tulevaisuuden jossa naurua, rakkautta, iloa ja työtä sittenkin yhä riittää.

(20.4.2019)