”Ognuno sta solo sul cuor della terra,
trafitto da un raggio di sole:
ed è subito sera.”

”Jokainen yksinään maan sydämellä

auringonsäteen lävistämänä:

ja äkkiä on ilta.”

(Salvatore Quasimodo 1901 – 1968)

Aikanaan Quoasimodo sai Nobel-palkinnonkin. Tuo pieni runo, yksinäisyyden apoteoosi eli ylistyslaulu, on kuin palkinnon muistomerkki, sillä nimenomaan tästä runosta hänet tunnetaan. Synnymme, elämme, olemme, kuolemme. Aina lopulta tulee ilta, jokaiselle. Mutta silti elää täytyy. Hyvä olisi elää myös niin, että me sen elämän itsessämme tunnemme. Jos emme mitään uskalla, kuolemme jo silloin kun istahdamme tuoliin ja jäämme siihen. Eteenpäin meidän on aina kuljettava.

Eilen illalla tuli hiljainen hetki. Muistin taas Quasimodon runon. Valo tuntui pysähtyvän kuten myös aika. Seisoin ja katsoin valon viipyvää kajoa. Olimme päässeet jo huhtikuuhun ja nyt aurinko laski sinne missä keittiön ikkuna on. Hitaasti ja arvokkaasti aurinko painui mailleen.

Hetki oli pyhä, tunsin, ja se tahtoi kertoa nyt minulle jotain. Ymmärsin kyllä sen puheen – en korvilla vaan silmillä ja sydämellä.

Hiljainen, yksinäinen hetki. Silti valon katoaminen ei tuntunut pahalta. Tiedän jo tähän ikään päästyäni, että aamulla aurinko nousee niin, että paistaa ensimmäiseksi suoraan makuuhuoneeseen. Pitkin päivää se kiertää sitten taloa ja hyvästelee meidät taas keittiön kautta. Ja niin päivä on jälleen pulkassa.

Näin eli totunnaisesti on auringon liikkeitä hauskempi kuvata, vaikka tiedän toki että maa kiertää aurinkoa. Silmän havainto kertoo sen kuitenkin toisin. Ei siis ole ihme, että Galileo Galileita kiusattiin inkvisitiolla, kun hän väitti, että maapallo ei olekaan maailman napa ja keskus, vaan aurinko on se joka pysyy ja säteilee lämpöä ja valoaan. Eppur si muove, hän kuulemma mutisi kieltäessään havaintonsa. Kirkon valta oli hänen viisauttaan suurempi.

Nyt me lähes kaikki tiedämme jo toisin ja monet tietävät senkin, miten käsittämättömän mitätön osa me olemme kaikkeudesta. Ja siitä huolimatta suurin osa ihmisistä käyttäytyy edelleen kuin juuri he olisivat koko universumin keskuksia. Siksikö heillä on oikeus tehdä aivan kaikkea mitä suinkin päähän pälkähtää.

”Se kuitenkin liikkuu!”, näin Galileon väitetyn mutinan suomensi Leino samannimisessä hienossa runossaan. Minua Leinon runon kolmas säe koskettaa edelleen monesta syytä, ei vähiten siksi, että tunnen aivan samaa juuri tässä elämäni vaiheessa:

”Se liikkuu sentään, sydän ylväs tuo,
min luulin murtuneen jo hautaan mustaan,
se päältään rautapantsarinsa luo,
se itkee, nauraa, hehkuu innostustaan.
Taas tohdin toivoa, taas tohdin luottaa,
taas eespäin nähdä, uutta aikaa uottaa,
nään tuhat silmissäni tulikerää,
maailmat syntyy, sydänhaaveet herää,
ja vaikka pettäis kaikkein muiden usko,
maa pimeneisi, haihtuis huomenrusko,
se kuitenkin liikkuu!”

Francis Bacon, englantilainen ajattelija, joka kuoli 1626 eli lähes 400 vuotta sitten tuli puolestaan lausuneeksi: ”Toivo on hyvä aamiainen, mutta huono illallinen.” Kun aurinko eilen kahdeksan jälkeen alkoi kaartaa kohti Musterpyyjärven pohjukkaa (tai maa kääntyä), ajattelin tätäkin aforismia.

Oli todella hipihiljaista. Vesijätöllä joutsenet edelleen uivat, muutama kymmen vielä niitä oli jäljellä, mutta osa oli jo lähtenyt matkalle kohti pohjoista, vaikka järvet ja varsinkin lammet siellä ovat vielä jäässä. Loputkin lähtevät pian eli heti kun ilma lämpenee ja tuuli kääntyy myötäiseksi. Kookkaat ja painavat linnut eivät vastatuuleen lennä.

Toivo on se, joka saa meidät liikkumaan eteenpäin. Taaksepäin on hankala palata, turhakin. Ne kokemukset joita olemme saaneet, kulkevat kyllä mukana ja toivottavasti niistä on opittu jotain. Emme tiedä mitä edessä on, mutta sen tiedän, että sinne kannattaa silti pyrkiä. Konstantinos Kavafiksen (1863 – 1933) runo Ithaka taas kertoo siitä. Runon loppu on erityisen vaikuttava:

”Keep Ithaka always in your mind.

Arriving there is what you’re destined for.

But don’t hurry the journey at all.

Better if it lasts for years,

so you’re old by the time you reach the island,

wealthy with all you’ve gained on the way,

not expecting Ithaka to make you rich.

Ithaka gave you the marvelous journey.

Without her you wouldn’t have set out.

She has nothing left to give you now.

And if you find her poor, Ithaka won’t have fooled you.

Wise as you will have become, so full of experience,

you’ll have understood by then what these Ithakas mean.”

Tässä Kavafiksen runossa on sanottu jotain hyvin todellista. Tärkeää ei ole se, että pääsemme lopulta Ithakaan Odysseuksen tavoin, vaan että matka on pitkä ja kestää kauan, sitä Kavafis painottaa. Hänen runonsa löydettiin tosin vasta miehen kuoleman jälkeen juuri kuten Pessoankin.

Mutta eteenpäin on mentävä. Ithaka ei meitä petä, kun sinne jokainen meistä lopulta saapuu. Juuri matka itse kaikkine kokemuksineen saattaa opettaa jotain ja antaa meille sitä viisautta ja voimaa, jolla tämän elämän hyvät ja huonot käänteet voimme sittenkin kestää.

(12.4.2019)