Kun olen ajanut pitkin poikin erilaisia teitä, silmäni ovat harvoin nähneet virallisia vaalilistoja. Niitäkin löytää kun etsii. Tungosta niiden edessä ei koskaan ole.

Sen sijaan katse on tavan takaa osunut itse asiassa laittomiin mainoksiin, joita teiden varret ovat juuri nyt täppösen täynnä. Niitä on isoja ja pieniä, varakkaiden ja köyhempienkin laittamia ja jokaisessa niistä on ihmisen kasvojen kuva. Kaikkien mainosten pystyttäjillä lienee valtaisa halu päästä Arkadianmäelle kansamme asioita hoitamaan. Valitettavasti suurimmalle osalle se jää vain unelmaksi. Paperille painettujen kasvojen lähes aina iloinen ilme ei useinkaan muutu todeksi. Maalatut säihkysilmätkään eivät silloin enää säteile muualla kuin kuvassa.

Katselen mainosten ihmisiä ja mietin heidän elämäänsä. Mikä ajaa näitä kandidaatteja meidän paimeniksemme? Nuoria naisia on paljon, kovin ovat somia lähes kaikki, tai sitten somiksi maskeerattuja. Luonnollisimmat lienevät vihreitä pitkätukkia, kaikki he näyttävät hyviltä, viisailta ja koulutetuilta.

Nuoria miehiäkin näkee, heillä taas on yllään villapaita tai pelkkä paita mikä jo erottaa heidät ikääntyneemmistä solmiomiehistä, jotka vakuuttavat omaa luotettavuuttaan jykeväkasvoisina, vatsojaan piilotellen. Pelkkää järkevää päätöksentekoa on siis heidän puolestaan tiedossa. Järkevää? Kun katsoo Fortumin sähköverkon myyjiä Carunalle, löytyy heidän joukostaan kiltti Pekka Haavisto, joka oli asiassa keskeisessä roolissa. Kaikki on siis mahdollista tässä maailmassa, oletpa mistä puolueesta tahansa.

Kukaan ei kuvassa tietenkään polta maria saati ryystä edes olutta niin kuin kenties kotioloissa. Ihmiset lämmöllä, faktat kylminä, kertoo joku. Mutta kylmä fakta tuo mieleeni vain kylmäsavustetun lohen vakuumipakkauksessa. Hyvä parempi ja minä… yrittää toinen. Kaikille kaikkea! Verot alas! Pienten puolesta (suurten taskuun). Luottamusta, oikeutta, järkeä, tunnetta… Sanojen määrä on vähäinen, sillä täytyyhän sanoman tunkea heti aivokuoren läpi ja jäädä sinne niin että käsi piirtää kopissa oikean numeron.

Miten sitten käynee? Lauantaiaamuna Prismassa olevan kopin edessä oli yksi ainoa ihminen ja vaikka kello oli jo yhdeksän, äänestyspaikka ei ollut vielä auki.

Olen koko ikäni yrittänyt äänestää niitä, jotka edes jotenkin ovat yhtä kaikki alistettujen ja köyhien puolella. Miksi rikkaat tarvitsevat puolustajia, kun heillä on jo raha ja pääoma puolellaan ja juristit hoitamassa verotuksen minimointia kaikkine mahdollisine yhtiökikkailuineen ja veroparatiiseineen. Piru heidät periköön. Mutta heidät periikin tämä maa, siltä tuntuu yhä enemmän. Niinpä päätin taas kerran vetäistä sen Ilmari Kiannon viivan. Mitään sen suurempaa vaikutusta sillä tuskin olisi, kunhan omatuntoni edes hieman rauhoittuisi.

Tänä vuonna tilanne muuttui kuitenkin niin, että muuan viisas, johon olen jo alkanut luottaa, ehti varhaisessa vaiheessa kertoa minulle ketä itse tulee äänestämään. Joten… Siitä ymmärsin heti, että häntä myös minun piti siksi äänestää.

Mies on nyky-yhteiskuntaan luotu sellaiseksi, että hän tajuaa naisen vihjeen ja noudattaa sen käskyä. Tai ainakin näin luulen. Miten minusta, entisestä räyhähengestä onkin tullut lähes kiltti, eräänlainen tohvelimies, vieläpä halukkaasti myötäilevä herra Huun kääntöpuoli:Monsieur en pantoufles? No, vastaus löytynee jutun lopusta.

Ehdokasta vastaan minulla ei ollut kylläkään yhtään mitään. Sopivasti sillä puolella aitaa missä itsekin, nainen, ja politiikkaa kauan katsellut, mikä on plussaa sekin. Sama se sille. Ja niin lakkasin miettimästä. Muutakin pohdittavaa tästä maailmasta löytyy. Vieläpä liian kanssa.

Kun ennakkoäänestys alkoi, marssin Saukkolan kirjastoon. Tunkua ei ollut, kuljin kirjastossa kirjahyllyjen välissä paikan ainoana äänestäjänä. Olin tosin avajaisista myöhässä pari tuntia, ja sain toimitsijoilta kuulla että äänestäjiä oli aluksi ollut sankoin joukoin. Mutta nyt olin kuin rikka rokassa.

Enää ei postista saatua ilmoitusta ollut tarvinnut ottaa mukaan, pelkkä henkilöllisyystodistus riitti. Sain lapun ja menin koppiin. Ilman silmälasejakin näin minulle määrätyn ehdokkaan numeron. Taiteilin sen lapulle ja vein virkailijoille. Tuli leima, kirjoitin nimeni alle, liimasin itse kuoren ja pudotin puiseen uurnaan. Ja se siitä sitten.

Taas kerran olin äänestänyt. Ensimmäisen kerran sain äänestää, kun täytin 21 vuotta. Elettiin siis vuotta 1964. Siitä pitäen olen kopeilla joka kerta käynyt. Onhan se ainoa todellinen kansalaisvelvollisuus muuallakin kuin Pohjois-Koreassa. Täällä Suomessa siihen yhä liittyy jopa pienen pieni vaikuttamisen mahdollisuus, johon pitänee yhä uskoa.

Myöhemmin päivällä sain kerrotuksi viisaalleni, että olin noudattanut hänen ohjettaan ja äänestänyt sitä jota piti.

Hänen vastauksensa alkoi huvittaa minua, sillä hän kirjoitti iloisesti, että aikoo ehkä äänestää samaa. Mistä tämä ehkä nyt tuli? Mihin minua oli taas kerran viety kuin pässiä narusta? Missä on tasa-arvo? Jälleen kerranko vain hänen takataskussaan?  Ah tunteet, mitä ne saavatkaan miehen tekemään!

Myöhemmin tuo viisas tunnusti, että oli lopulta sittenkin päätynyt samaan ehdokkaaseen. Oliko hän heltynyt? Mistä moinen? Tunteiden tuulahdustako myös se? Tunteissa piileekin aina se ´toinen luokka ja liikutus´ Juutas Käkriäisen tavoin ja sanoin. Tasa-arvo on kuitenkin yhä siellä, minne viisaani sen heti aikojemme alussa tuli laittaneeksi.

Kotiin palattuani menin kuistille ja istutin aurinkopäivän kunniaksi torilta juuri hankkimani orvokit puulaatikkoihin. Kevät, ah kevät. Orvokeista ja narsisseista alkaa kevään paras kausi.

Sitten hengittelin hyvää ilmaa ja katselin sudenkorentoa. Kaunis, vaan muovia. Ehkä parempi niin, sillä oikea on silkka peto.

Pois ikävät ajatukset siitä, mitä luonto myös on: syö tai tule syödyksi. Palaan Juutas Käkriäiseen, koska innostuin hänestä taas kerran. Lukekaa siis Joel Lehtosen Putkinotko, se on yhä erityisen nerokas romaani.

Varsinkin sen loppu kylmää, mitenkä ei. Kirja on edelleen ajankohtainen; se ennustaa kansalaissotaa tavalla, joka vaikuttaa lukijaan, ainakin itseeni. Vaikka aikamme on täysin toinen ja köyhien elämä ikään kuin parempaa, näin ei sittenkään taida olla. Köyhä on vain mukautettu asemaansa. Kapinan häivääkään ei maassamme silti enää ole, jos kohta kyllä uutta vihaa toisenlaisia ihmisiä kohtaan, joiden kielet ja uskonnot ovat vihaajien mielestä kertakaikkisen vääriä.

Unohdan politiikan, maailman ikuiset murheet, mutta Joel Lehtosta en unohda. Mieleen palaa hänen postuumi runokirjansa Hyvästijättö Lintukodolle.

Lintukoto oli Lehtosen kesäsaari, rakas paikka; hänen Tusculuminsa, erakkomajansa. Lehtonen tekikin itsemurhansa vasta Helsingissä ja sille ei tainnut kukaan voida mitään, sillä häntä vaivasi paitsi ruumiin tauti myös selvä masennus. Vain rakkaus ja Lintukoto oli tehnyt hänet onnelliseksi.

Totta. Suurempaa onnea kuin rakkauden kokeminen ei ihmisellä ole. Siihen sopii Leinonkin säe, jonka tähän siteeraan ihan oman kokemukseni kautta: ”Minä miekkonen vain sen tiedän,/ minä vaan, sekä muuan muu/ ja lehdon lempivä kerttu/ ja tuoksuva tuomipuu.”

Palaan silti kuitenkin taas Joel Lehtoseen. Hän on runoilijana jäänyt Leinon varjoon, mutta myös hänen kirjansa elävät yhä ja uskon, että ne elävät vielä kauan.

Hyvästijätön yksi suurista runoista on ´Mut mistä saat sen lemmen kuin Lyygialta sait?´ Runous on siitä merkillinen laji, että siinä aika ja paikka ja elämän muut muutokset eivät merkitse mitään runon ja sen todellisten ajatusten rinnalla. Runoissa ei kerrota puhelinten kehityksestä tai luotijunista joilla matkataan romanttiseen kohtaamiseen, vaan ihmisen sisäisestä maailmasta.

Runo palaa aina uudestaan arkisen elämämme perusasioihin. Sen Lehtosenkin runo yhä tekee. Yhteiskunta, tekniikka ja elämisen tapa voivat muuttua, mutta ihmisen sisin ei. Siksi vanhakaan runo ei vanhene. Näyttää siltä, että juuri rakkauden kaipuu on se, mikä jää jäljelle silloinkin, kun muu maailma haipuu:

”Niin, saari-raukka vuoden

saa meitä odottaa.

Tai ehkä viisi vuotta,

tai viisi miljoonaa!

Vai raukka? Joskin meillä

ois maailmasta pois

jo matka, saari itse:

ken hävittää sen vois?

Ne jalanjäljet, jotka

me käytiin hietikkoon,

pois aalto pyyhkii, – saari

voi luottaa kallioon.

No niin: et kuole, saari,

kun kuolemme, all right! –

Mut mistä saat sen lemmen

kuin Lyygialta sait?”

(6.4.2019)