Harhailin isossa ostoskeskuksessa ja odotin tapaamista ja tajusin, että minulla oli taas aikaa. Tapanani on saapua ajoissa (yksi niistä äidin opetuksista, joita vastustin ja jotka silti juurtuivat) ja sitten rauhassa istua tai seisoskella jossain ja katsella ihmisiä, elämämme kanssamatkustajia. Heitä mahtuu jokaiseen lajiin ja sorttiin. Jos lopetan ihmisten ja elämän ihmettelyn, voin saman tien lopettaa myös työni. Kirjailijan ammatti kun perustuu meidän arkiseen elämäämme.
Menin kirjakauppaan enkä pitkään aikaa löytänyt mitään kiinnostavaa. Huuhaata on aina vain enemmän, hyvää vähemmän. Vaan minkäs tuolle tekee. Sattuma ohjasi minut kuitenkin hyllyn luo jolla näin pienen kirjan.
Se oli Eeva Kilven uusin. Ostin sen ja menin takaisin keskikäytävän tuolille ja aloin lukea.
Elämys oli hieno. Kun tapaamisen aika tuli, olin ehtinyt lukea kirjan puoleen väliin ja illalla ennen nukkumaanmenoa luin loput. Kilpi on nyt 91-vuotias ja mietteet on kirjoitettu 2002 – 2003. Huomaan hämmästyksekseni että hän on silloin ollut lähes saman ikäinen kuin minä nyt.
Onko ihminen vanha silloin kun on tietyssä iässä, vai silloin kun tuntee itsensä vanhaksi? Vaikea sanoa. Ehkä aina kannattaa pitää ajatuksensa kirkkaina jos suinkin voi. Sairaudet voivat runnella, ne saattavat sortaa suurenkin minuuden ja sielun. Kilpi ei ole antanut periksi. Pidän hänen tavastaan kirjoittaa ja olen aina pitänyt. Nämä pienet aforismit, mietteet, muistiinmerkinnät ja reunahuomautukset antavat hyvän kuvan paitsi hänestä, myös työstä jota hän kirjailijana on yhä tuolloin tehnyt.
Elämä edestakaisin, evakkoelämä, tuntuu olleen kaiken kokemuksen ja heräämisen (Isaak Babelin termi) pohjana. Rakkaus lähimmäisiin, perhe, rakkaus luontoon, yksinäisyys ja silti suuri yhteisyys näyttävät olevan avainsanoja. Ja tietenkin myös työ: kirjoittaminen. ”Minä olen ruvennut kirjoittamaan, jotta en olisi yksin.” Mutta se lienee vain osatotuus. Kilpi näyttää halunneen tutkia maailmaa itsensä ja omien kokemustensa kautta täysin sydämin mitään pelkäämättä (vaikka joskus pelätenkin) ja suoraan kirjoittamalla hän lahjoittaa meille kokemuksensa. Pidän häntä viestinviejänä, jonka sanoma on tullut perille.
”Elämä on jännitystila. Onni on unelma siitä että se jännitys edes ajoittain hellittäisi.” Pitemmästi hän kirjoittaa onnesta myöhemmin ja kirjoittaa niin, että sen tuntee: ”Onnea tuntee silloin kun huomaa olevansa naimisissa rakastettunsa kanssa.” – Tässäkin on ihmisen toivo.
”Usko on rakkautta, rakkaus uskoa.” Miten hyvin oivallettu. Maailma on edessämme ja me näemme sen. Ja kun tätä kirjaa lukee, sen näkee myös Eeva Kilven silmin. Kokemus on avartava ja kaunis ja olen siitä kiitollinen. Näiden sanojen matkassa on hyvä edetä eteenpäin.
(27.3.2019)