Minna Canthin päivänä olin illalla Käpylän kirjastossa, mutta puhuin  aivan toisenlaisesta kirjailijasta kuin hän eli Eduard Uspenskista (1937 – 2018). Suomeksi me kutsuimme häntä Eetuksi ja venäjäksi hänen hellyttelynimensä oli Edik tai jopa vain Eda. Suomessa nuoruutensa päivinä myös traktori Tr-tr Mitja sekä Rymy-Eetu, kun hän päästi mielialansa valloilleen.

Hellittelyä Uspenski tarvitsi eniten. Hänen elämänsä ongelma ja avain oli aina ollut isän varhainen kuolema ja äidin suhtautuminen tähän lapseensa.

Äiti meni uusiin naimisiin ja kerran tapasin sekä äidin että tämän uuden miehen, jörön vanhan sotaakäyneen jäärän, jonka aivokoneisto ei tuntunut oikein olevan kunnossa. Sodassa ollut ei toisaalta ehkä koskaan aivan palaa siksi ihmiseksi, jollainen oli, kun sinne joutui.

Äitiään Eduard kaihtoi. Muistan miten nopeasti minut kiskottiin pois äidin syntymäpäiväpöydästä, vaikka vasta olimme ehtineet alkupaloihin. Eduard onnitteli äitiään nopein sanoin, väitti että hänellä oli tapaaminen ja vei minut muuassaan ulos, vaikka olin Neuvostoliitossa outo lintu, ulkomaalainen, jonka hän oli tuonut syntymäpäivien väriläiskäksi. En valitellut kuitenkaan, kun näin miten Eduard kadulla taas tasaantui ja alkoi hengittää. Joidenkin ihmisten suhde vanhempiinsa on niin vaikea, etteivät pulmat ratkea edes näiden kuolemaan.

Käpylän kirjasto täyttyi kuuntelijoista; niin rakastettu Fedja-sedän isä yhä on. Alkuperäisen pojannimen eli Fjodorin Martti Anhava muutti käännöksessään hellittelynimeksi Fedja, mikä todella istuu paremmin suomalaisen suuhun, varsinkin kun lapsia ajatellaan. Ja muutenkin käännös on edelleen aivan huippuluokkaa.

Puhuin Eetusta pitkään, aloitin siitä miten sain kirjan aikanaan Djetskaja Literaturaa silloin johtavalta madame Peshehodovalta, kun heittäydyin polvilleni. Aristokraatin oloinen neuvostoihminen osasi paitsi johtaa, myös antaa ja salli minun rukoiluasentoni tähden viedä mukanani silloin ainoan kappaleen kirjaa joka kustantamossa oli. Uskon kyllä että toisia saatiin nopeasti tilalle.

Fedja aloitti Uspenskin Suomenvalloituksen. Gena ja Takuumiehet seurasivat. Genassa hellytti Tsheburashka (Muksis), Takuumiehissä taas koko joukko pieniä ihmisiä koneistoja hoitamassa. Sitten ilmestyi Alas Taikavirtaa, jossa venäläiset kansansadut laitettiin uusiksi Eduardin keinoin ja Viktor Tshizhikovin kuvin.

Tshizistä tuli myös ystävä ja eilen kun odotin esiintymisvuoroa kirjaston henkilökunnan tiloissa, jopa soitin hänelle, kun silloinen luottokääntäjä Riitta Suhonen kyseli mitä hänelle kuuluu. Hän sai kuulla sen suoraan mestarin itsensä, Moskovan olympialaisten Mishka-karhun tekijän suusta.

Eduard kuoli 14.8.2018 mutta Tshizh oli yhä hengissä vaimonsa Zinan vierellä. Kysymykseeni heidän voinnistaan Tshizh vastasi tavallaan: ”Narisemme kuin vanhat ovet…” Hänen hidas huumorinsa sai minut taas kerran hyvälle tuulelle.

Kun tulee vuoroni puhua, sanon sen minkä sylki suuhun tuo, mutta aloitan alusta. Yritän muistaa suhteemme eri puolia ja puhua sitten varsinkin papukaijastani Stasikista, joka Neuvostoliiton aikaisilla ruplilla ostettiin. Niitä oli kertynyt kokonaista 2000 kappaletta ja se oli silloisessa valtiossa valtaisa summa. Rahaa säilytettiin ruukussa, josta minun sitten piti ottaa sitä käyttööni aina kun Moskovaan saavuin. Mutta Neuvostoliitossa ei rahalla tehnyt oikein mitään, koska kaupoissa ei ollut juuri ostettavaa. Rahaa ei voinut myöskään viedä mukanaan kotimaahan tai vaihtaa valuutaksi, joten ruukussa ne olivat ja odottivat turhaan uutta elämää.

Sen Eduard niille keksi, tuo eläinten, erityisesti lintujen ja koirien ystävä.

Hän oli Moskovan eläintorilta löytänyt jako-papukaijan, suuren harmaan linnun jolla oli pyrstössään pari kirkkaanpunaista sulkaa. Siinäpä oiva sijoituskohde  rahoilleni. Koska jako-papukaija saattoi elää satakin vuotta, ruplien arvo vain nousisi, hän kertoi.

Ensin kielsin, sitten myönnyin, kun käsitin miten kovasti hän papukaijaansa halusi. Minun se virallisesti oli, mutta hän sen omi. Kun Stas kuitenkin parisen vuotta vain katseli Eetua oppimatta mitään, hän sanoi minulle, että tahtoi antaa sen eläintarhaan. Häntä oli petetty, lintu oli jo vanha eikä oppisi enää mitään.

Silloin sanoin hänelle, ettei se käynyt. Jos sen teet niin ja ubju tebja – minä tapan sinut. Se oli Kalliossa syntyneen fraasi, mutta Eetu, kouluaikainen huligaani, ymmärsi vastalauseen luonteen.

Hyvä että olin jyrkkä. Papukaija oppi kuitenkin aikaa puhumaan ja matkimaan mitä vain. Kun Eetulla kerran oli ollut kirjailjaystävä vieraanaan ja ankaran yön jälkeen kumpikin oli mennyt nukkumaan, heräsi vieras kello viiden aikaan vanhanaikaisen kirjoituskoneen ääniin. – Onpa Edik kova poika, yhtä paljon juotiin ja tuolla se jo tekee työtä…vieras ihmetteli. Työntekijänä oli kumminkin Stasik. Olen minäkin kuullut sen ihmeellisiä aamuisia ääntelyjä, joskus kaunista huilunsoittoakin. Silloin ja vain silloin se todella on ollut ´minun papukaijani´.

Eduardin kohtaloksi koitui kaksi asiaa: rikastuminen Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen sekä avioliitot. Kaikkiin hänen vaimoihinsa ehdin tutustua. Ensimmäinen heistä Rimma kirjoitti minulle vielä vähän ennen kuolemaansa. Rimma oli insinööri kuten Eduardkin alunperin eikä koskaan hyväksynyt miehen heittäytymistä kirjailijaksi. Kurjailija siitä ammatista tuli vain hänen mieleensä. He saivat yhden tyttären, Tanjan.

Jelena (Lena) oli seuraava, silloin perheeseen liitettiin kaksi adoptiolasta. Jelenan jälkeen Eleonora (Lera) otti ohjat käsiinsä. Jokainen Rimman jälkeinen teki tavallaan selvää sekä Eduardista että hänen rahoistaan; varsinkin Eleonora. Kun tämä sitten sortui suhteeseen poikansa parikymppisen ystävän kanssa, mitta täyttyi. Lopulta Eduard jo pahoin sairaana nai taas toisen vaimonsa Jelenan. Ympyrä kiertyi umpeen.

Fedja-setä taitaa jäädä lastenkirjallisuuden historiaan yhtenä harvoista, todella hyvistä ja monia sukupolvia puhuttelevista kirjoista. Se että pieni poika voi jättää vanhempansa ja muuttaa asumaan eläinystäviensä kanssa on tavaton ajatus. Karkaaminen houkuttelee lapsia muutenkin. Kaiken lisäksi Fedja todella tulee toimeen yksin. Se jos mikä kiinnostaa lapsia sekä myös Eduardin hulvaton huumori. Prostokvashinon kylä oli vapauden saareke Neuvostoliitossa (on edelleen missä tahansa valtiossa), posteljooni Petshkin taas byrokratian ja virkakunnan edusmies. Onneksi byrokraatit eivät Prostokvashinossa koskaan pääse aivan niskan päälle.

Vapaudessa on hintansa, mutta sen tuulia kerran haistellut ei voi enää vapaudesta luopua. Tämä ajattelu oli uutta senaikaisessa valtiossa ja myös nyky-Venäjällä ja miksei muuallakin sitä varmasti yhä tarvitaan. Moni asia muuttuu, mutta yksi ei: lapsen kasvaminen aikuiseksi on aina pitkä tie eikä se oikein onnistu ilman hyviä ja puhuttelevia esikuvia. Mielestäni Fedja kelpaa edelleen sellaiseksi, ja erinomaisesti kelpaakin.