Olja saapui Pietarista ja hänen myötään ohjelmaan tuli taas kulttuuriakin.

Ensin kuitenkin kotiuduttiin ja ihaltiin talon uutta kuosia. Vähintään puolet kirjoista (ja muustakin) on saanut alakerrasta määräyksen poistua väliaikaisesti yläkertaan ja sitten kiertoon. Kirjoja on ollut tuhansia ja alkaa olla aika, jolloin suuresta osasta pitää luopua. Samalla taloon tulee toisenlainen järjestys. Mutta silti sama talo, sama tunnelma, luulen. Näin oli Oljankin mielestä.

Lauantaina lähdimme sitten maailmalle, suureen kaupunkiin. Otimme Munkkivuoresta Anja-siskon ja ajoimme parkkiin Helsingin rautatieasemalle. Olisimme halunneet Amos Rexiin viimeinkin, mutta näkemämme jono esti sen taas. Tihkuisessa ilmassa odottaminen huonojalkaisen, 90 vuottaan lähenevän siskon kanssa olisi ollut mahdotonta.

Niinpä menimme Kiasmaan. Ihmisiä sielläkin riitti. Ajoimme hissillä ylimpään kerrokseen jossa oli Shoplifter-näyttely. Islantilainen Hrafnhildur Arnardottir oli ripustanut katon täyteen värikkäitä hiuksia, aitoja ja ennen kaikkea keinotekoisia. Sohvi Oksanen olisi hyvin mahtunut joukkoon.

Hupaisa näky, kun niiden alla olevilla tyynyillä loikoili pieniä perheitä, lapsia ja aikuisiakin, jotka kuvasivat hiuksia. Minä taas kuvasin siskoni ja Oljan. Jokaiselle jotakin. Siskoni oli Oljan näkemisestä todella iloissaan.

Joka kerroksessa oli omanlaistaan tunnelmaa. Ennen kaikkea pidän edelleen Steven Hollin piirtämän Kiasman rakennuksesta, sen sisätilojen  linjoista, kaarista  käytävien ja kattojen reunoilla. Ne tuovat mieleen vuoren lumirajan tai aallon, vähän kuten Oodikin on aalto.

Se nimi olisi edelleen sopivampi. Näin minun estetiikkani mukaan. Mutta minkäpä nimetylle voi. Kiasma taas on pysyvämpi nimi mielessäni. Hyvin sen ikkunoista näkyy myös kansanedustuslaitoksemme. Vaikka tulee väliin kysyneeksi, ovatko ne siellä unohtaneet kansan?

Oodiin menimme sitten. Olihan se siinä vieressä eikä Olja ollut sitä nähnyt. Jätimme siskoni lukemaan tuoliin jotain, joka läheisestä hyllystä löytyi ja kuljeksimme Oljan kanssa kirjataivaassa pitkin poikin.

Paljon ihmisiä oli piirtämässä alastonmallia varsinkin sen etupuolelta. Malli parka. Ei palkkaa, ei työaikoja. Mutta sitä eli robotteja ylikansoitettu maailmamme haluaa, vaikka väkeä olisi joka työhön riittävästi.

En ole skeptikko, tai en tunnusta olevani, mutta kirjojen luona ei ihmisiä juurikaan liikkunut, eikä lainauspisteissä ollut jonoja. Kaikkialla muualla kävijöitä kyllä riitti tungokseen asti, jokainen harrastus- tai neuvotteluhuone oli täyteen buukattu sekalaisin ryhmin. Hyvä olohuone stadilaisille siis, mutta kirjastona ehkä vain nimensä väärti. Tämä oli jo kolmas (neljäs, oikolukijan huomautus) satunnainen kerta kun Oodissa kävin ja luulen, etteivät havaintoni ole ihan tuulesta temmattuja. Toisaalta se, että kaikkialla liikkui ja puuhasi lapsia, tuntui hyvältä. Ainakin heillä on mahdollisuus edes nähdä kirjoja, jos sellaisia omassa kodissa enää lainkaan on.

Olin luvannut viedä seurueen syömään ja tavoistani poiketen ajoimmekin Kallioon, lapsuuden maisemiin. Flemarilla on Gastro Cafe joka on saanut jopa maininnan parhaiden suomalaisten ravintoloiden joukkoon, kolmaskymmenes tai jotain vastaavaa.

Tilaa löytyi yhden pöydän verran, mutta vaikka kello oli jo puoli 2, tarjottiin vain ”pitkää aamiaista” kuten aina viikonloppuisin, mikä selvisi nopsaälyisen tarjoilijatytön avulla heti. No, ruokaa listalla kuitenkin oli, tuoreista luomumunista kasattuun rakennelmaan kaikki saivat mitä tahtoivat: Olja lihaa, Anja kalaa, minä kasviksia. Ja minulle ja Oljalle muona maistui. Pidän paikasta ja sen tunnelmasta, se on myös olohuone, kotoinen ja avara. Ja tällä tavoin, ravintolassa rauhassa istuksien pääsen myös aina lähelle 40- ja 50-luvun lapsuutta ja nuoruuttani; Karhupuiston karhuakin, jonka päälle tosin vasta murrosiän lopulla viimein kykenin kiipeämään.

Sunnuntaina oli sitten vuorossa Tammisaari ja ystäväperhe eli Pitkäset: Anneka ja Ilkka. Sovimme tapaamisen museoon, jossa edelleen oli esillä Schjerfbeckin tauluja, jotka olin jo nähnyt, mutta Olja ei. Odottelimme kahvilassa tovin ja sitten iloiset ystävät saapuivat. Näyttelyyn laskeuduimme hissillä ja taas muutama Schjerfbeck sai minut jos ei polvistumaan niin kumartamaan. Tammisaaressa hän asui kaikkiaan 16 vuotta; muutti sitten Ruotsiin jossa kuoli. Onnea hänellä ei oikein ollut, Gallen kutsui häntä ivallisesti neiti Schjerfbeckiksi, mutta tauluilla on ollut sitä parempi menestys. Uskon, että kukaan menneistä taiteilijoista ei enää nouse Helenen ohitse.

Olin ottanut mukaan kameran, mutta taskuun se jotenkin unohtui. Kaivoin kotona vanhoja kuvia ja löysin yhden jossa olemme Pitkästen kanssa Sitarlassa Eduard Uspenskin kanssa. Aikaa on kuvan otosta kulunut, mutta mehän emme kulu; emmehän? Ja uusi kesä tulee taas. Uspenskia tosin ei enää ole.

Dora Jungin tuotantoa oli näytteillä viereisessä sähkölaitoksen tiloihin perustetussa galleriassa. Tuttu nimi, jonka teoksia en kuitenkaan tuntenut. Linnuista varsinkin pidin ja hänen värimaailmastaan muutamissa abstrakteissa teoksissa. Hyvä että kävimme sielläkin. Aina voi oppia jotain, kuten Arvo Ylppö lähes 100-vuotiaana laittamattomasti totesi.

Menimme syömään läheiseen AFG-ravintolaan jota Tammisaareen päätyneet afgaanipakolaiset pitävät. Hyvää kotiruokaa, ennen muuta pidin munakoisomössöstä. Puhuin Oljan kanssa enimmäkseen venäjää, vaikka hänen englantinsa alkoi jo olla ihan kelvollistakin kun Olja vain pääsi ujoudestaan. Afgaanit jotka olivat asuneet Moskovassa tätä ennen viitisen vuotta yhtyivät Oljan kotimaan puheeseen. Tunnelmaa siis riitti. Ja kun erosimme, mieliala oli mitä parhain. Varsinkin minulla, joka tiesin, että kun pääsisimme kotiin, saisimme vielä sinnekin vieraaksi minulle jo läheisimmäksi tulleen ihmisen, johon toivoin Oljan viimein tutustuvan.

Ja niin myös kävi. Kahvia ja puhetta riitti, ja hyvän tunnelmanko siivittämänä laaksoon alkoi nousta komeahko tulva. Viimeinkin! Monen kuivan vuoden jälkeen vesi kohosi sitä vauhtia, että minun olisi pian vedettävä saappaat jalkaan ja käytävä kiskomassa vene ylemmäksi, jottei virta sitä aivan veisi. Sitten saa kevät luvan todella tulla!

(19.3.2019)

P.S. Sateinen päivä on Minna Canthin. Hyvä kirjailija, edelläkävijä, todellinen tienraivaaja naisille ja heidän oikeuksilleen. Kaikki kunnia hänelle. Juhlistan päivää puhumalla illalla Käpylän kirjastossa, mutta en kuitenkaan hänestä vaan Eduard Uspenskista. Täytyy sitten ihan miettiä, mikä tr-tr-Mitjan ja Rymy-Eetun ja Fedja-sedän ruumiillistuman eli Eetun yhdistää naisten aseman parantamista ajaneeseen vakavamieliseen Minnaan. Ellei se, että kumpikin teki työnsä niin hyvin kuin kykeni ja on nyt poistunut sinne, mistä paluuta ei ole. Mutta molemmat lahjakkuudet me kyllä muistamme. Ja minusta tuntuu, että vielä kauan.