1.

Ehkä kerran tai pari vuodessa käyn aina Helsingin Kalliossa. Nyt sellainen retkipäivä tuli vuoroon. Ensin kuitenkin katsastettiin Oodi, sitten Vanha kauppahalli ja siellä varsinkin Vegetaari eli myymälä, josta olen käynyt hakemassa terveysjuomaa aina silloin tällöin pysyäkseni tiellä.

Nytkin hulautin maistuvaisen juoman kurkuman kanssa kurkkuun ja ostin vielä kotiin vähän papujuttua ja muuta vastaavaa. Kaiken on paikan pitäjä itse tehnyt.

Mukanani oli kaksikin daamia, joten kuljin hyvin ylpeänä ja rinta rottingilla pitkin poikin hallin tuttuja käytäviä. Juustomyymälän kohdalla aina pysähdyn, niin teimme nytkin. Mainiota lammas- ja vuohenjuustoa on tullut usein kannetuksi kotiin, pieniä paloja tosin.

Todellisia liikkeitä hallissa on enää vähän, syöttölöitä ja juottoloita aina vain enemmän, kuten myös Hietalahden vastaavassa. On se vähän sääli, mutta minkä kehitykselle voi. Yksi ihminen ei sitä ostoillaan pysty muuttamaan.

2.

Sitten autoon ja seurueen kera kohti Porthaninkadun ja Agricolankadun kulmaa. Siellä sijaitsi tuomari Tolosen vuokrakasarmi jonka osoitteessa Porthaninkatu 17 C 88 asuin ensimmäiset 14 elinvuottani. Kuten Leino on kirjoittanut, lapsuus lyö leimansa meihin; eivät vain paikat ja maisemat vaan myös kaikki ne ihmiset joita silloin olemme tavanneet. Ja näitä ihmisiä jokaisella riittää.

Koska oli lauantai ja vasta puolipäivä Kallio oli vielä hiljainen. Bilettäjät nukkuivat, parkkipaikkoja tästä entisestä työläiskaupunginosasta ja nykyisestä punavihreästä kuplasta löytyi helposti. Seutu näyttikin nyt yllättävän tutulta, kuten lapsuudessani jolloin autoja kaduilla oli vain muutama; kuorma-autoja nekin. Pulkalla tai itse asiassa tselillä eli mahakelkalla saattoi laskea jyrkkiä katuja alas pelkäämättä. Muovisia pulkkia ei vielä silloin tosiaankaan ollut.

3.

Lapsuuden kotitalossani asuu yhä yksi hyvä tuttu, Moskovan entinen kirjeenvaihtaja Sisko Kiuru joka on kirjoittanut talon pienen historiikinkin. Nykyään talossa on vain omistusasuntoja. Hän on ystävällisesti aina avannut oven terassille, jonne minua jokin vetää magneetin tavoin. Juuri siltä terassilta, Kallion korkeimman talon korkeimmalta paikalta on alkanut vaikea korkean paikan kammoni, joka yhä jatkuu. Eikä se mikään ihme olekaan, sillä miehuuskokeeseen kuului kiivetä palotikkaita ylös terassille (kahdeksan kerrosta) ja sitten myös muuten kiipeillä katoilla joilla mitään turva-aitoja ei ollut. Eikä edelleenkään ole.

Kukaan meistä ei koskaan pudonnut, mutta minä putoan yhä usein unissani. Lapsena jo näin unta että putoan korkealta kohti jossain kaukana alla olevaa mustaa kohtaa ja samalla kun putoan, tiedän, että kun sitä kohtaa lopulta koskettaisin, äiti kuolisi. Miksi en minä itse? Siksi kai, että äiti oli sydänsairas koko lapsuuteni ja vaikka se salattiin, toki kuulin ja tiesin kaiken. Lapset ovat sellaisia.

4.

Porttikoodi toimi, ovi aukeni ja ensin eteemme avautui yläimoihin kohoava pihakuilu, jonka kumppani kuvasi. Sinne kadotin elämäni isoimman vappupallon kun lapsena kompastuin. Pallo kohosi yläilmoihin ja lienee vieläkin siellä avaruudessa maan kiertolaisena. Nyt kuilun silmä katsoi sinisenä ja viattomana, sillä syytön se tosiaan oli omaan söhläämiseeni.

Sisko Kiuru odotti jo hissin oven edessä ja sitten vanha 83-vuotias hissi nosti kuin nostikin meidät neljä hitaasti vielä ylimpään kerrokseen, johon se yhtä hitaasti myös pysähtyi. Veräjä auki, terassin lukittu ovi auki ja sitten edessä oli Helsingin paras näköala, panoraama, joka alkoi Kalasatamasta, kääntyi Sompasaaren ja Korkeasaaren kautta Kruunuvuoren selälle, ylitti kantakaupungin ja sen takaisen meren ja lopulta pysähtyi Ruoholahteen. Ei vähä mitään.

Koska ilma oli kirkas ja aurinko paistoi, katsottavaa riitti. Oma pelkoni pysyi aisoissa ehkä seurasta johtuen, sillä tuttuus ja rakkauskin antaa turvaa. Niinpä minä tämän kerran katsoin näkymiä rauhassa, jalat eivät horjuneet ja pettäneet eikä pääkään heti paennut. Olisiko korkean paikan kammo jotenkin siis parannettavissa? Ehkä. Mutta minun lienee liian myöhäistä miettiä sitä. Muille katoille en enää koskaan kuitenkaan kiipeä.

5.

Joitain kuvia otin ja kumppani otti myös. Hänen kuvansa on parempi.

Kaikki muut sadat ja tuhannet kuvat ovat myös mielessä. Minnekä ne unohtaisi. Talo jossa juurikaan ei enää asu lapsia (jopa keinu on viety tarpeettomana pihalta), alkoi mielessä taas elää. Ile, Sapu, Emppu, Staide ja minä eli koko jengimme kulki taas kerran sinne tänne mustat pipat päässä ja kirouksiakin huutaen: – Vittu, perkele, saatana! Ja äiti itki ja pesi suuni saippualla. Tammikuun alussa fektailin joulukuusimiekalla Kallion yhtä jengiä vastaan, jossa jengissä oli myös Alpo Ruuth.

Vasta kun tapasin hänet Kämppää editoidessani me ikätoverit ymmärsimme tämänkin. Minä sanoin kahjo, hän sanoi kahvo. Jopa pari korttelia riitti silloin muuttamaan slangin sanaa hieman toiseksi. Nykyään some pitää huolen tällaistenkin finessien tasapäistämisestä ja englanti tunkee joka paikkaan. Kaikki sitä kieltä jo käyttävät, vaikka tuskin kukaan osaa englantia edes keskinkertaisesti. Se on niin syvältä, kuten kauniisti sanotaan.

6.

Kiitimme Siskoa ja laskeuduimme sitten takaisin kadulle. Vinosti vastapäätä löytyi kahvila, joka siinä on ollut ainakin parikymmentä vuotta. Siellä istuvat nykyään useimmiten vanhan kouluni eli Kallion yhteiskoulun (nykyään Kallion ilmaisutaidon lukio) oppilaita jotka sulautuvat hauskankirjavaan sisustukseen kuin suutarin sormet. Lauantaina paikka oli kuitenkin lähes tyhjä; vain yksi nainen luki siellä lehtiä meidän lisäksemme. Kolme kahvia löytyi kyllä, vaikka kahvila oli yöllä yritetty ryöstää ja se oli vasta saatu taas avatuksi. Jääkaapista oli hävinnyt kaksi tölkkiä maitoa, mutta paikan hoitaja haki meille maidot R-kioskista! Palvelukin oli siis mitä parhainta.

Mukava oli istua hetki ja muistella menneitä. Ja katsella nykyisyyttä ja tulevaa, sillä myös tulevaa voi aina katsoa – vieläpä toiveikkaasti. Jos toivokin ihmiseltä vietäisiin, ei elämää enää olisi.

7.

Lähdimme sitten takaisin kohti läntisiä kotiseutujamme, mutta vielä kiepautin mutkan Torkkelinmäen kautta, jossa Kallion kauneimmat talot edelleen ovat. Köyhälistön asumuksista on tullut niin arvokkaita ettei tänne enää ole vanhalla Sörkan giballa mitään paluuta.

Avikaisen mainio leipomo näkyi yhä olevan paikoillaan. Lapsuus oli kaikkialla. Koulun edustalla olevalla kentällä pelasimme ennen nelistä eli neljää maalia, nyt siinä on puisto ja koiriakin. Ulkoisia muutoksia Kalliossa ei silti paljoa ole, mutta sisäisesti aivan kaikki on jo toisin. Vain juopot kesäisin Hesarin Alkon edessä ja leipäjonot siinä kioskin kulmalla muistuttavat seudusta, jossa kerran 40- ja 50-luvuilla asuin.

Mutta vanha Kallio ei minusta lähde. ”Tunnusta että olet mamis!” Ja taas minua pihalla lyötiin. Mutta minä en tunnustanut, en koskaan. Kallion kundi ei ole mamis eikä anna periksi. Tai niin kuin Alpin viimeinen kirja (Tammi, 2001) jo nimellään todisti: ”Kallion kundi ei kuole.” Ja ainakaan Alpi ei katoa mihinkään. Katri Valan puistosta löytyy tie jonka kauniina nimenä on Alpo Ruuthin polku.

(18.2.2019)