1.

Ensimmäinen kosketukseni ystävänpäivään tapahtui kirjan kautta. Kyseessä oli yksi lapsuuteni lempikirjoista Dickensin Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit. Mr. Pickwickin palvelija Samuel Weller halusi kirjoittaa rakkauskirjeen eli valentiinin Mary-palvelijattarelle. Ja kun hän sen oli rustannut, oli laitettava lähettäjän nimi alle. Sam ei kuitenkaan voinut laittaa omaansa, Valentinuksen päivän lait kun olivat sellaiset. Niinpä hän kirjoitti alle isäntänsä nimen jonka ajatteli kuitenkin paljastavan Marylle kuka kirjeen laatijana oli. Signeeraus oli kuin runo myös suomennoksena. Sen luulen aina muistavani:

 Sinun iki/ Pickwicki

2.

Oma ystävänpäiväni alkoi kahvilassa, jossa ennen joulua sattumalta kohtasin hänet, johon kaikki mahdolliset tunnesiteet ovat jo kiinnittyneet. Ja ne vahvistuvat yhä vain.

Missäpä muualla olisimmekaan voineet päivän aloittaa ennen kuin kumpikin kiirehti kohti omia töitään. Hyvä pieni hetki: yksi croissant puoliksi ja kaksi cappuccinoa, jotka Saint Honoré päivän kunniaksi Marjon avustuksella lahjoitti. Ja lahja oli kohtaaminenkin. Joskus jotkut asiat vain tapahtuvat. Miksi, kuinka ja miten ovat sanoja, joilla ei enää ole merkitystä. Merkitystä on lähinnä sillä, että nykyisyyden lisäksi edessä on myös tulevaisuus.

3.

Seuraavaksi vuorossa oli ajo Lohjalta Munkkivuoreen, jossa hauras siskoni Anja (88 v) edelleen asuu. Asunto on sama jossa kiduin pahimman murrosikäni. Itse en siellä edelleenkään viihtyisi, sillä niin monet kummitukset kätkeytyivät sen kaappeihin, mutta Anja viihtyy. Ikänsä hän kantaa kunnialla, sillä vaikka jalat ovat huterat, pää toimii. Kun vitsailemme, moni voi luulla sitä riitelyksi. Itse asiassa oudot huumoritajumme ovat ajautuneet vuosien myötä yhä lähemmäs toisiaan.

Pääasia että sisin yhteys on jo (lähes) unohtanut kaikki menneitten vuosien kolhut ja yrittää päästä maaliin sanallisiakin oikopolkuja käyttämällä.

4.

Kun saan siskon viedyksi Munkkivuoren ostoskeskukseen jota ennen yritettiin kutsua puhokseksi, ajan rantojen kautta kohti Carusel-kahvilaa, joka sijaitsee Eirassa meren rannalla. Siellä minun on määrä tavata Ned, amerikkalainen joskin hyvin suomalaistunut arkkitehtiystäväni, jonka kanssa aikanaan pelasin tennistä Hedmanin Breakfast-klubissa tiistaisin seitsemästä yhdeksään. Nedillä on jo neljä tekolonkkaa, kun vaihdannaiset lasketaan, minulla vain kolme. Silti tennis saa luvan yhä sujua.

Ja sujuuhan se, tällä kertaa vain sanallisella tasolla kahvilan ikkunapöydässä. Kaikkea me vanhat ystävät olemme yhdessä nähneet ja kokeneet ja kaikkea on toivon mukaan vielä massoittain edessä. Elämäni on äkkiä niin muuttunut, että en enää ajattele kulkevani hautaan, vaan niiden ohitse. Tähtäin on jossain avaruuden ja ikuisuuden välissä. Siitä lienee missä tahansa ikäkaudessa hyvä lähteä.

5.

Kun menemme ulos, alkaa ranta täyttyä penkkarikuormureista.

Yhden auton kyljessä on lojuva abiturientti. Itse ajoin penkkareita ylläni Muncan ruskea munkinkaapu, silloin leikattiin kevättä 1962. Olin maalannut julisteet ja toisessa niistä makasi vastaavanlainen ylioppilaskokelas laiskan näköisenä ja teksti kuului silloin vielä suomeksi:

   ”Mitäs me Oblomovit.”

Luulen ettei sitä ymmärtänyt juuri kukaan ja tuskin ymmärtää vieläkään. Kyseessä oli kuitenkin Gontsharovin kirja Oblomov, joka kertoi miehestä joka vain makasi eikä koskaan saanut mitään aikaan.

Slogaanini taisi olla ironiaa, sillä ylioppilaita meistä kaikista muistini mukaan tuli, parista ehkä sentään vasta vuotta myöhemmin. Muistelen että meillä oli viinapullokin auton lavalla piilossa. Oli. Nykypäivän nuoret taas lähinnä kiljuvat ja heittävät kovia karamelleja sinne tänne; niitä makasi maassa kaikkialla. Poimijoita oli vain muutama. Jotkut traditiot ovat ehkä aikansa eläneitä, mutta jatkuvat silti.

6.

Kustantaja on halunnut minusta valokuvan ja niin suunnistan Vallilaan, jossa Photopartners ja Uzi Varon minua odottaa. Pääsen juuri ja juuri penkkarirekkojen ohi ja kohti lapsuuteni Kalliota. Vallilan ratapihan alue on mullistuksen kourissa enkä löydä osoitteen takaa muuta kuin sekalaisen kauniita punatiilisiä VR:n entisiä konepajoja. Yritän soittaa saamaani numeroon, se on varattu. Viimein puhelin soi. ”Missä sinä olet?”, kysyn. ”Missä sinä itse olet?”, kuuluu vastaus.

Onnistumme kuitenkin löytämään toisemme. Istumme, saan kahvin ja hän tahtoo haastatella minua, mutta minä taas olen kiinnostuneempi hänestä. Mies on alunperin Israelista, perhettä täällä ja seitsemän lastenlasta. Ei vähä mitään.

Otan hänestä ensin kuvan, miehestä joka keittää minulle hyvän ja tujun cappuccinon. Kuvaajia kuvataan harvemmin?

Lopulta minunkin kuvaamiseni alkaa. En koskaan ole osannut olla kunnon apina ja vaikka minusta otetaan satoja kuvia, vain pari miellyttää tällaista ikääntynyttä Hollywood-tähteä. Eniten pidän siitä kuvasta missä olen sanomassa jotain. Uzi taas huomauttaa, että kun kuvassa suuni on auki, sitä ei voi käyttää. Emme pääse tästä aivan yksimielisyyteen, mutta eroamme ystävinä. Saan koneelleni kuvan ja lupauksen jopa sen julkaisemisesta omissa systeemeissäni, kunhan krediitit ovat kunnossa. Tässä kuva siis tulee krediitin kanssa. Photo: Uzi Varon.

7.

Seuraavaksi on vuorossa Esko Ollilan muistotilaisuus Villa Kivessä. Sinne saatan ajaa jo rauhassa, sillä penkkarit ovat ohi eikä liikenne enää seiso.

Pankinjohtaja ja ministeri Eskon muistan hyvin, hän piti pienelle porukalle saunailtoja Suomen Pankin huvilalla: Masi Larva, Tuurin Antti, Milttu ja minäkin nuokuimme lauteilla ja sanan säilällä suihkittiin. Esko meni sittemmin yhteen Merritin kanssa, jonka taas olin tuntenut jo 70-luvulta. Pieniä ovat joskus elämän piirit.

Vielä päivää ennen kuolemaansa Esko oli puhunut vaimolleen Merritille siitä millaisen muistotilaisuuden haluaa itselleen: ei surujuhlaa, vaan iloista seurustelua.

Sellaista oli myös luvassa. Tuttuja kasvoja vilahteli Esko Ahosta Sirkka Hämäläiseen. Suomen Pankki oli tukeva jalansija, samoin politiikka, rakkaat Viro-yhteydet ja tietenkin Lappi, koska Lapista Esko Ollila oli. Pitkäaikainen maaherra Asko Oinas muisteli häntä sen mutkan kautta. Kaikki puheet olivat hyviä, tarjolla oli myös kevyttä ruokaa ja taas kuppi kahvia. Se tosin alkoi jo hölskyä sisälläni.

8.

Ystävänpäivän päätteeksi olin luvannut pitää puheen Malta-talolla Jätkäsaaressa. Aikanaan minun ja alueen väliin syntyi suhde, koska kirjoitin sen historiasta Helsingin kaupungin tilauksesta kirjan. Annoin sille nimeksi Hyvä jätkä.

Jätkäsaari oli todella ennen saari (Busholmen), ja alueen alla on muitakin saaria, mitä nykyisin on vaikea uskoa. Saukonpaasi oli yksi saarista ja siitä louhittua graniittia löytyy yhä Johanneksen kirkon kivijalasta! Kaikenlaista tietoa silloin arkistoista sainkin kaivetuksi. Mutta mennyttä on tuo vanha Tallbergin huvilaidylli. Uusi uljas järjestys on ottanut vallan ja pitää jäykkää jöötä.

Malta-talossa odotti kirjallinen iltama, jota olivat tuumineet yhteisötalon rakennuttaja Salla Korpela sekä vanha ystäväni Katri Tuominen, Turun Pienen kirjapuodin omistaja ja hoitaja. Katrille en koskaan osaa sanoa ei, joten olen puhunut jo monen monta kertaa hänen tilaisuuksissaan, mutta tätä ennen vain Turussa.

Olin edellisen illan ollut vielä flunssanpoikasen kynsissä, mutta aamun ensimmäinen tapaaminen oli parantanut minut hetkessä. Kiitos siitäkin sinulle. Kyllä mieli on ruumiin valtias, tai oli ainakin nyt. Pidän puheeni, puhun kirjan ja lukemisen merkityksestä, ja siitä että ne jotka eivät osaa lakeja lukea ja tulkita, ovat yhteiskunnissa vähitellen orjan asemassa. Parasta olisi jos lukutaito nostettaisiin taas kunniaan meemien ja hymiöiden sijasta.

 Lopuksi siteeraan vaihteeksi suurta epäjumalaani Tshehovia ja sitä mitä isä Hristofor Arossa sanoo nuorelle Jegorushkalle joka itkee kun häntä viedään kouluun: ”Opi! Oppi on valoa, mutta tietämättömyys pimeyttä.” Ja isä Hristofor lisää: ”Totisesti niin on.” Ja totisesti niin onkin.

Minun jälkeeni mikrofonin eteen tulee Claes Andersson.

Hänetkin olen tuntenut jo vuosia, ehkä kymmeniä. Clasu lukee isästään koskettavan runosarjan ja soittaa sitten jazzia flyygelillä. Olen kuullut hänen soittavan ensimmäisen kerran Mäyränkolossa, joka oli Albertinkadulla puutalossa sijaitseva jazzklubi. Elettiin vuotta 1959. Siitä on aikaa jo kuusikymmentä vuotta. Koko kolo oli aina niin täynnä tupakansavua että soittajia oli vaikea nähdä. Veitsellä olisi savua voinut huoleti leikata.

9.

Musiikki ei tunne rajoja ja muutenkin mieliala on samanlainen kuin vuonna 1959. Olin silloin kuusitoistavuotias. Niin on sydämeni nytkin. Koska päivä on pitkä, lähden sitten kotiin ja jään valitettavasti muuta hyvää ohjelmaa (Anna Hanski ym.) paitsi. Ajan kotiin kunnialla ja kuuntelen cd-levyltä Niko Valkeapään Sierraa, jonka osaan ulkoa. Hän on laulajana täysin Fabrizio di Andrén luokkaa.

Niko Valkeapää asuu Kautokeinossa ja saamenkieli sopii kappaleisiin yhtä kauniisti kuin laulajan äänikin. Kotona olen kello yhdeksän tai oikeammin 21. Aamulla samaan aikaan istuin jo kahvilassa. Päivä on pulkassa.

Vaan ei vielä aivan. Vaihdan vielä muutaman viestin hänen kanssaan, jota ilman en enää mitenkään voi elää, niin se nyt vain on. Ja sitten yritän nukkua. Mutta kuten aina pitkän päivän ja paljon kahvin jälkeen ajatukset eivät heti laannu. Kun lopulta nukun, näen unessanikin sen uuden elämän, joka tuolla jossain meitä kaikkia odottaa.

(15.2.2019)