Jostain tunne tulee, hiipii sisään hiljaa
ja asettuu heti asumaan kuin vanha tuttu,
mutta alkaa samalla myös ahdistaa sydäntä.
Korkea veisu se ei sittenkään ole,
vaikka lupaa kaiken, antaa kaiken,
unohtaa sen, vaatii ja tahtoo
ja taas avaa kaiken, mutta lähtee
palatakseen kuitenkin kun luulet,
ettet sitä enää koskaan näe.
Rakkaus on sellaista ettei sitä käsitä,
se valtaa mielen, muuttaa kielen,
suuntaa silmät aina vain takaisin siihen,
josta tunne niin hurjalla voimalla saapuu.
Niin olet totisesti yhtä sen kanssa,
menet läpi, hukut, katoat ja imeydet siihen
tänään, huomenna ja ikuisesti,
vaikka samalla joka hetki ihmettelet
ja myös pelkäät että se sittenkin
voi milloin tahansa taas kadota.
Sitä, sitäkin on yhä aina rakkaus,
mutta juuri siksi vielä suurempaa,
raastavampaa, pehmeämpää ja parempaa;
korkeampaa kuin korkein taivas.
(22.1.2019 – Mietittyäni tätä noin kuusikymmentä vuotta)