1.

Lumen maa on ensimmäinen japanilainen romaani, jonka luin. Sen kirjoittajasta Yasunari Kawabatasta tuli myöhemmin nobelistikin vuonna 1968. Itse voitin aikanaan 1964 ylioppilaitten kulttuurikilpailujen proosasarjan ja palkinnoksi sain sarjan nahkakantisia Keltaisen kirjaston kirjoja. Tämä teos on niistä ainoana kirjastossani jäljellä.

Teos suomennettiin jo 1958 ja epäilen että Tuomas Anhavan aloitteesta. Hänen kauttaan ajauduin joka tapauksessa yhä syvemmälle japanilaiseen kirjallisuuteen, niin runouteen kuin proosaan. Anhava itse suomensi tankat, Veikko Polameri luki japania ja oli haiku-mies, sitten tuli Kai Nieminen joka yhä jatkaa hyvää työtään. Ilman vaikeista kielistä kääntäjiä olisimme syrjässä monista asioista, olkoonkin että englanniksi hyviä kirjoja käännettiin ennen paljon ja ehkä yhä sentään edes jonkin verran.

Itselleni merkitsevimmät japanilaiset kirjailijat ovat Kawabatan lisäksi Tanizaki sekä Natsume Soseki. Toki liuta muitakin, mutta pysytään näissä. Vuoristossa on monia huippuja, mutta muutama on aina hivenen toisia korkeammalla.

Lumen maassa on lunta Suomen Lappiakin enemmän. Lumen keskelläkin voi silti palaa rakkaus. Mutta millainen. Kirja loppuu todella komeasti. Siteeraan Kivimiehen suomennosta, tosin muistinvaraisesti: ”Linnunrata syöksyi jymisten hänen sisimpäänsä.”

2.

Tämän jälkeen hankin itse Tuhat kurkea joka julkaistiin 1965. Tulin siitä noinsanotusti humalaan.

Sanat, tunteet, Kawabatan tapa kirjoittaa olivat sellaisia. Tämän humalan seurauksena kirjoitin novellin Lintuja, joka voitti vuoden 1966 Parnasson novellipalkinnon. Japanilaista kertojaa minusta ei kuitenkaan kasvanut. Siihen ei ollut eväitä eikä matkiminen todella auta ketään. Taas palaa mieleen Erno Paasilinnan lause, edelleen muistinvaraisesti siteerattuna: ”Ensiksi kirjailijan on ymmärrettävä, ettei hän voi olla kukaan toinen.”

Jos Kawabata oli arvoituksellisen hellä, Tanizaki viiltää. Hänen pääteoksenaan pidettiin Makiokan sisaruksia ja niin taitaa olla yhä. Itselleni läheisempi oli kuitenkin Kukin makunsa mukaan; niinkin läheinen, että opettelin sanomaan sen japaniksi. Jotenkin näin se kuului: ”Tade kuu mushi.” Englanninnos jota myös luin taas oli käännetty muotoon Some prefer nettles. Vertauksesta taitaa olla kadonnut osa voimaa, sillä nokkosten ihailijakunta (kiitos ruokakulttuurin muutoksen) on nykyään suurempi kuin tuolloin.

Tämänkin kirjan lopun luulen muistavani. Verho avautuu jälleen, mutta tulija ”ei ollut nukke”.

3.

Olen yrittänyt lukea nykyjapanilaisia suuresti ylistettyjä kertojia, mutta yritykset ovat lopahtaneet. Jotain kaltaisuutta löytyy toki, mutta silti paljon valjumpana. Vanhoissa mestareissa taas oli ja yhä on samaa osaamista kuin japanilaisissa painokuvissa ja tushipiirroksissa; vähin keinoin saadaan esiin enemmän kuin monisanaisesti laveeraten. Arvoituksia on mutta niiden ratkaisuun annetaan hienovaraisesti avaimia. Tulkinnat riippuvat täysin lukijasta.

Olisiko tämä todellista interaktiivisuutta vailla nykyjan markkinahumua ja hömpää. Näissä romaaneissa voit vaikuttaa sisältöön, mutta vain oman pääsi kehityksen kautta. Sisältö itse ei muutu; se peilaa sinua.

4.

Lumen maan muistini kaivoi esiin tietenkin siksi, että ihan oikea lumi tuli ja peitti maiseman eikä edes sulanut pois. ”Kaikki kauneus on ilo ikuinen” (Keats).

Kun tällaisessa maisemassa kulkee, saa talvi anteeksi kylmyytensä ja tuo takaisin lapsuuden talvien ilot, ainakin hetkeksi. Mutta parasta on tietenkin se, että valon määrä lisääntyy kaiken aikaa. Selkeinä öinä näkyy taas kuu, se on kasvamaan päin ja lujaa vauhtia kasvaakin. Täysikuu tietää kovia pakkasia; näin ihan o.t.o -kokemukseni mukaan. Kevättä kohti mennään enkä enää antaisi päivääkään pois. Syksyn tyly pimeys on kärsitty, vapaus odottaa tuolla edessä. Vapaus tarkoittaa valoa ja vihreän tuloa, raikasta ilmaa, leutoja tuulia, muuttolintuja; sanalla sanoen uutta elämää. Vain eteensä katsoen voi todella kulkea eteenpäin.

5.

Paul Gauguinin taulu Mistä tulemme? Keitä olemme? Minne menemme? tulee heti mieleen. Tai myös Leif Salmenin runon lause ”Varifrån kommer vi, vart é vi på väg?” Kiitos Lefa siitäkin. En tarkkaan itse tiedä, minne matka tästedes suuntautuu, mutta tunnen sen. Intuitiokin voi olla matkatoverina parempi kuin istuminen paikoillaan. ”Tietä käyden tien on vanki” kuten Aaro Hellaakoski kirjoitti.

6.

Kukaan ei tietenkään voi tietää tulevaisuutta, ennustaa vain. Ja aina jotain voi vaistota. Maailmamme kaaoksessa on hyvä ehkä muistaa, että suuri osa ihmiskuntaa elää kuten ihmisten kuuluu: rauhassa, rakkaudessa sekä toisiaan auttaen. Paha on aina läsnä, mutta hyvää on enemmän. Saattaa mennä jo uskonkin puolelle, mutta yhtä kaikki sanon, että hyvyyteen kannattaa luottaa.

7.

Ehkä tämän aamun voi päättää kreikkalaisen Konstantin Kavafiksen runoon. Se on yksi niistä jotka aina muistan eli kuuluu omaan kaanoniini.

Kavafiksen tuotanto näkyy sekin kestävän aikaa ja kulutusta loputtomiin – ainakin mitä itseeni tulee. Englanniksi aloin hänen runojaan aikanaan lukea ja siksi tämäkin runo on samalla kielellä, vaikka Tuomas Anhavakin on sen kääntänyt. Enpä muista että olisin Kavafiksen tuotannossa joutunut keskelle huonoja säkeitä, edes niissä runoissa jotka todella jäivät häneltä kesken. Mutta tämä valmistui, joskin julkaistiin vasta runoilijan kuoleman jälkeen niin kuin lähes kaikki Kavafiksen runous.

Miten hyvin runo sopii myös omaan aikaamme:

”Because gods perceive future things, men what is happening now,
but wise men perceive approaching things.

Philostratus, Life of Apollonius of Tyana, VIII, 7.


Men know what is happening now.
The gods know the things of the future,
the full and sole possessors of all lights.
Of the future things, wise men perceive
approaching things. Their hearing

is sometimes, during serious studies,
disturbed. The mystical clamor
of approaching events reaches them.
And they heed it with reverence. While outside
on the street, the peoples hear nothing at all.”

(13.1.2019)