1.

Sanat ovat aina kiehtoneet minua, niiden merkitykset ja vivahteet. Prospekti on minulle useimmiten Nevski Prospekt, tuo Gogolin Nevan valtakatu Pietarissa. Englanniksi se on lähinnä avenue, mutta miksei myös prospect: mahdollisuus, näköala, etsiminen ja kokelas. Valitse niistä vain omasi.

Juuri nyt pidän sanoista mahdollisuus ja näköala. Ehkä etsiminenkin kuuluu kuvaan, vaikka on sitten satunnaisempaa. Kokelaitahan me toisaalta olemme tässä elämässä loppuun saakka.

Mutta ei eksytä elämän ja kuoleman porteille vielä, pysytään täällä, näköaloissa ja sanoissa. Edessä on taas vuosi, sekä pelottava että ihana, mikä riippuu täysin siitä, minkä ajatusmallin valitsemme. Pessimistinä valitsisin tietysti ensimmäisen, koska pahuus maailmassa on kasvussa; mutta harjoitteleva optimisti minussa tahtoisi, että vuosi olisi maaliskuun lopulla taas pelkkiä sinivuokkoja ja muutolintujen laulua; mahdollisuutta heittäytyä vaikka pitkälleen tuoreeseen ruohikkoon ja maata auringon lämmössä silmät kiinni jonkun läheisen kanssa.

Kumpaakin lajia saamme, luulen. Mutta kyllä ihan tuohon jälkimmäiseen kannattaisi sydän kiinnittää. Hyvä tulkoon, paha menköön. Paljon riippuu myös ihmisen omasta halusta kokea ja nähdä.

2.

Pietarin perheeni oli täällä viikon ja täytti talon. Nyt se on taas tyhjä. Ei kuulu enää pienten jalkojen tassutusta, sitten nopeaa ryntäilyä sinne tänne; Sonjan nuhaista hengitystä ja ihmettelyä kun hän katsoo mitä kirjoitan.

Late Lammasta sain luvan tuijottaa kaksikin kertaa, Sonja vierellä hievahtamatta. Mitä hän siitä ymmärsi, en tiedä, äidilleenkään ei suostunut kertomaan. Mutta jotain animaatiossa täytyi olla, kun se piti kaksi ja puolivuotiaan kiinnostuksen herpaantumatta yllä. Luulen että tulevaisuudessa joudun katsomaan Late Lampaan vielä kerran ja sitten taas ja taas. Lopulta Sonja saa herätellä minut joka siinä hänen vierellään vaivun väsyneen ja ehkä kyllästyneenkin uneen.

3.

Vanhaa rakkauttani eli Hayao Miyazakin Totoroa, johon en kyllästy, yritin myös näyttää Sonjalle joskin laihemmin tuloksin. Vähän liian hyvä, aikuinen, kaunis ja hidas se oli vielä hänelle. Mutta annas kun vuosi kaksi menee, pääsemme pitemmälle. Uudet prospektit ovat siis tällaisiakin. Saan taas seurata lapsen kehitystä, sitä miten ymmärrys ja sanat lisääntyvät ja miten niiden myötä myös maailma avartuu.

Maailma on toden totta avara, vaikka monelle se vain supistuu. Jos lyö päänsä luukut kiinni, voi sanoa hyvästit kaikelle kehitykselle. Elämä ei ole puhelimessa, vaan sen ulkopuolella.

4.

Hyvin perhe pääsi Pietariin; lähtivät puoli yhdeksältä illalla ja kotona olivat puoli kolme aamuyöllä. Yöllä rajamuodollisuuuksia ei tarvitse liikoja jonotella. Pietari on Vaasaa lähempänä, vaikka monelle se on jotain outoa, pahaa ja ikävää jossain tuolla kaukana idässä, sen hirveän maan uumenissa. Hirveän, niin. Hauska sanoa taas kerran, että ihmisiä sielläkin asuu ja Pietarin kaupunki voittaa Helsingin toimivuudessa ja kauneudessa 10 – 1, ainakin minun kokemukseni mukaan. Arjen elämä siellä on kuitenkin paljon vaikeampaa kuin täällä; köyhällä varsinkin on sata kertaa rankemmat oltavat. – Isossa maassa ääripäät ovat vielä kauempana kuin pienessä. Ja Venäjällä totisesti näkee kaikkea. Maaseudun rappio koskee eniten mitä minuun tulee.

5.

Täällä maaseutu toistaiseksi vielä elää, vaikka kaupunkilaiset sitä niin innolla halveksivat. Mitäpä heistä, kuplissaan kutevista. Kukin taaplaa tyylillään, äitini sanoi. Talvi alkaa hiljalleen tiukentaa otettaan. Joku uskalias on jo hiihtänyt, koska latu on ilmestynyt ja vie taas joen rantoja seuraillen taloni ohitse. Itse en enää siitä lajista innostu, odotan vain, että talvi jo loppuisi. Vuoroin vetinen, vuoroin liukas ja pakastuva olotila ei ole sitä mitä kaipaan. Tekisi mieli vetää peitto korville ja taikoa tänne heti maaliskuu. Mutta ei auta, on vain odotettava. Pakko se on kun pukseeraa, kuten äitini aina myös hoki. Ja nyt sitä hoen minä. Mitä lapsena meille annetaan, se meihin myös jää, halusimmepa tai emme.

6.

Tässä iässä odotukset ovat väliin olleet vähäisiä, mutta nyt jaksan innostua siitäkin, että kuljemme taas kohti valoa. Ja samalla herää toivo. Ehkä tämä vuosi on edellistä parempi, sittenkin. Jokin pieni ääni minussa sanoo, että siihen voisi jopa uskoa. Usko on toivoakin huonompi illallinen a la Francis Bacon, mutta nyt on vasta aamu ja suunnittelen tulevaa päivää. Työ on jo tehty, säädetty määrä liuskoja koossa, tosin sähköisessä muodossa. Mitä niistä vielä kokoontuu, senkin näyttää aika. Nyt on kello vasta seitsemän, mutta pian se on sitä illalla. Silloin päivä on taas pulkassa ja tiedän myös, miten se kului.

7.

Istun, olen ja uneksin. Mieleeni tulee runo Lauri Viidan Onni-sarjasta, jonka hän vähän ennen kuolemaansa 1965 kirjoitti. Runon loppu varsinkin on jäänyt mieleen: ”Joka kerta, kun oveeni koputetaan,/ on mieleni riemua tulvillaan./ Mitä odotankaan?”

Odotan siis minäkin ja toivon ettei odottavan aika ole liian pitkä. Sydämen ovelle voi koputtaa ja joskus joku tekee sen ja toinen jopa vastaa. Se siitä sitten. Saattaa toki käydä myös niin, että kukaan ei ole kotona. Mutta ilman toivoa ei meillä mitään olisi.

Kun mietin edellistä lausetta, minusta tuntuu että siinä on jotain tuttua. Niin kuin itse apostoli Paavali olisi tuonkin jo aikaa sitten todennut. Ehkä on, en ala sitä nyt sen kummemmin tutkia. Mutta elämää on myös edessäpäin. Siihen jos mihin kannattaa ainakin pyrkiä.

(Kaikki kuvat: Olga Aksjonova)

(7.1.2019)