Kun vuosi vaihtuu, jotain aina tapahtuu.

Ehkä sen huomaa heti, ehkä ei,

ehkä kyseessä on vain toive,

mikä sinänsä ei todellisuutta voita

joskin murtaa ja muuntaa sitä.

Näin ainakin yhä haluan uskoa.

Kun vuosi vaihtuu, vaihtuu ensin

vain viimeinen numero neljän joukossa,

mutta annas olla, seuraavana vuonna

niitä muuttuukin sitten jo kaksi.

Olisiko siinä ennettä meille enemmän?

En tiedä, jään sitä taas kerran miettimään.

Silti tuntuu kuin jokin minussa jo tietäisi.

Jostain runo tulee vain, tarttuu uppopuuhun,

vetää sen äkkiä kuiville, puhuu sille,

ravisteleekin, kuin tahtoisi katsoa

onko missään sen sisällä enää jäljellä

sitä elämän tuikkivaa ripettä

joka katsoo myös tulevaan;

ei heti käännäkään sille selkäänsä.

Niin lennähtää tähän nyt säe,

saapuu sana, solmiutuu toinen,

ja äkkiä tunne virtaa kuin vapaa tuuli.

Oi, tätä ihmisen ikuista kaipuuta,

josta joskus ennenkin niin pitkään uneksin.

Kun vuosi vaihtuu, kun vaihtuvat vuodet,

odotan ja haluan uskoa niihin,

vaikka toki tajuan ettei kukaan

voi koskaan täysin tietää

mitä se uusin taas kerran

tuo meille tullessaan.

(30.12. 2018)