Vuosi vaihtuu, on tilinpäätöksen aika. Jos vuosi 2017 oli kaikella tavalla annus horribilis, kauhea vuosi, ei samaa voi sanoa kuluneesta. En ole kertaakaan maannut sairaalassa, taudit ovat olleet pieniä, hoituneet siinä sivussa. Vaimoani en saa enää koskaan takaisin, mutta olen sen myös ymmärtänyt. Sisäisiä verenvuotoja ei enää kevään jälkeen ole näkynyt. Olen päässyt ihmeen kautta jaloilleni ja tenniskin sujuu; kirjoitustyöt myös. Kuka tekstejäni sitten kustantanee, jää alkuun sivuseikaksi. Tärkeintä on ensin tehdä, saada aikaan kokonaisuuksia, ihmetellä, yrittää ymmärtää. Aikaa on, nimenomaan kirjoitetulla tekstillä. Jollain tavalla tekstit kyllä säilyvät. Ja aina tulee joku, vaikka yksi ainoa, joka vielä haluaa niitä lukea. Näin ainakin toivon ja uskon.

Oma saldoni on siis myönteinen ja yleinen mollivoittoisuus on lähes duuria – loppuvuoden ja joulun osalta jopa allegroa. Huvittavaa, että kun tätä kirjoitan, soittaa Arthur Rubinstein nuoruuteni klassisen musiikin ensirakkautta eli Chopinin nocturneja ja niistä sitä jossa on myös muutakin kuin melankoliaa, jopa iloa. Siihen voisin tällä hetkellä koneen äärellä kahvia hörppien myös yhtyä.

Tuo salamieli Arturo oli muistelmiensa perusteella aito narsisti, mutta ehkäpä kun häntä kuuntelee, siihen lienee syynä myös miehen suuri lahjakkuus. Ei sillä suuria typeryyksiä voi puolustaa, mutta hieman se anteeksi antaa. Varsinkin kun herra ja hidalgo on maailmasta jo persoonana lopullisesti poissa.

Vaan entäs tämän musiikkia ankaramman maailmamme saldo, miltä se näyttää. Pakko sanoa, että synkemmältä aina vain. Ihmiskunnan ongelmat johtuvat lopulta siitä, että meitä on aivan liikaa. Nuoruuteni tärkeä teos Georg Borgströmin Riittääkö maapallo sen jo kertoi. Ja niistä ajoista on edetty paljon pitemmälle.

Mitä tehdä? Ihmisten määrän vähentäminen ei onneksi tapahdu hitlerien lailla. Kuinka pulma sitten ratkaistaan. Fuusioreaktorit, Saharan ja muiden autiomaiden metsittäminen, viljelymaan suojeleminen, levien viljely merissä; mahdollisuuksia ehkä juuri ja juuri vielä olisi, jos väkiluku ei tästä liiemmin enää kasvaisi. Mutta miten niin pitkälle päästäisiin, se vaatisi yli kahdeksalta miljardilta ihmiseltä sekä yhteistyötä että sitoutumista siihen, eräänlaista unisonoa. Ja kun katsoo eri kansakuntien tilanteita ja köyhien määrää, muuttuu nykyinen positiivinen uskoni (tai sen yritys) lähelle epäuskoa.

Silti ei kehitystyössä pitäisi antaa periksi. Muussa tapauksessa sodat ja luonnonkatastrofit hoitavat sen, mihin ihminen itse ei enää pysty. Mitä ehkä jäljelle jäävälle pienelle osalle ihmiskuntaa sitten tapahtuu, sitä ei voi ennustaa kukaan.

Lopetan hetkeksi synkät mietteet ja menen katsomaan mitä aurinkopaneleille kuuluu. On sankka sumu, lämpötila nollan vaiheilla. Mutta silti vihreä valo palaa ja vaikka tuotto on mitätön, sitä silti on. Sydämessä sykähtää. Lisänä rikka rokassa.

Ja sitten takaisin toiseen todellisuuteemme. Jokaisella on oma elämä ja sen lisäksi on muitten elämä. Näitä muita totisesti riittää. Silti juuri heidän takiaan me elämme; meitä kaikkia tarvitaan.

Vaikeaa tämä sopusoinnun etsiminen silti on. Milloin mahdoin ensimmäisen kerran ihastua termodynamiikan toiseen pääsääntöön: entropian lakiin. Ja sitten kauhistua sen todenperäisyydestä. On siitä ainakin neljä- ellei viisikymmentäkin vuotta. Hajaannus ja kaaos vain lisääntyvät, mutta pienissä saarekkeissa taas kehitys ja ymmärrys ehkä sittenkin ovat kasvussa.

Näin minä lain tulkitsen, kun otan sen omin päin termodynamiikan alueelta ihmisyyttä koskemaan. Olkoon edes niin.

Rubinstein jatkaa soittamistaan. Kuuntelen hetken ja sanon mestarille kiitokseni. Sitten lähden Lohjalle. Käyn kahvilla ja sen jälkeen vasta kaupassa, ensin ruokapuolella. Hankin sieltä mitä hankittava on; en itselleni vaan Pietarin perheelle, joka päivän parin päästä saapuu ja asettuu taloon kokonaiseksi viikoksi. Myös lahjoja pitää vielä yksi löytää kalastaja Ruslanille. Ostan Motonetistä niin ison uistimen, että sillä saa ehkä viimein ylös Sitarlanjoesta sen valtaisan hauen, joka häneltä pääsi karkuun. Kassalla minulle annetaan myös karamelli lahjaksi käynnistä. Siinä lukee Vanhat autot.

Purskahdan nauruun, mutta vasta ulkona, jotten loukkaisi myyjän tunteita. Niinhän Eduard Uspenski minulle 2016 kirjoitti: ”Hannu, me olemme vanhoja Ladoja.” Nyt hän itse on jo kierrätyksessä, minä taas vasta korjaamojen vakioasiakkaana. Mutta vielä moottori starttaa, lähtee ja – ihmeitten ihme – hyriseekin joskus viedessään minua eteenpäin.

On perjantai, viattomien lasten päivä. Se sopii. Lapsi on aina viaton ennen kuin oppii aikuisten maailman yleiset tavat: viekkaudet, petokset, hyväksikäytöt, valehtelut, huijaukset. Parempi pysyä tässä mielessä lapsena koko elämä, vaikka nimenomaan hänenkaltaisensa saa kokea liikaa ja joutuu kovettumaan paljossa.

Lapset, niin. Nyt talossa on hiljaista, vain pesukone laulaa. Hiljaisuus muuttuu kuitenkin elämäksi kun Pietarin perhe sunnuntaiyönä saapuu. Jo aamulla pienet jalat tassuttavat ovelle ja Sonja tulee muitta mutkitta huoneeseen ja katsoo ensin kun djeda kirjoittaa. Tiedän kokemuksesta, että hän kipuaa viereeni, mutta on vain hetken vaiti, kunnes jo kysyy jotain ihmeellisellä käheällä äänellään ja alkaa kertoa omista ajatuksistaan.

Kun Sonja sitten kyllästyy, hän menee ja tahtoo herättää Oljan. Onhan se kumma että ”Oija” kuten Sonja sanoo, nukkuu, jos hän itse kerran on jo hereillä. Lapset ovat lapsia, mutta myös paljon paljon enemmän. Maan suolaa he yhä aina ovat. Vaan kuka uskoo, moni ei. Paradoksi on siinä, että vaikka ihmisiä on nyt liikaa, voi meitä myös kohta olla liian vähän. Silloin ainakin tämän maan kansalaisista on lopulta jäljellä enää vain luita ja se ”pivo pieni tuhkaa”, kuten Leino näkijän tavoin jo kauan sitten lausahti.

(29.12.2018)