Maailmamme on täynnä asioita jotka tuovat mieleen vain masentavia ajatuksia. Missä on hyvää, sieltä löytyy ikävä kyllä myös pahaa. Mutta edes muutamana hetkenä vuodesta tämän pahan voisi unohtaa ja ajatella kaikkea sitä mikä on tehnyt ja yhä tekee ihmisen maailman myös hyväksi. Kuten Voltaire mestari Panglossin suulla Candidessa totesi (ironisesti kylläkin): ”Kaikki parhain päin tässä maailmoista parhaimmassa.”

Mutta hyviä asioita on ja paljon sittenkin. Itse en ala niitä nyt luetella, mutta mietin kaikkea mielessäni ja yritän pitää juuri niitä esillä näin jouluaattona. Ulkona on pakkasta reippaasti yli kymmenen astetta, muttei viimaa, joten siellä on helppo kulkea.

Käyn kaupassa ja otan samalla matkalla pari kuvaa joesta. Heijastuksista joita vesi luo. Niin kuin todellisia, salaisia maailmoita löytyisi niidenkin takaa.

Sitten yritän kuvata täysin pyöreää kuuta, joka vielä hetken näkyy ennen kuin taas peittyy pakkaspilvien taa. Ei oikein onnistu. Se oli komeampi kun näkyi kuusien latvusten takaa, mutta silloin ei kamera ollut esillä. Kuvasin sen silloin vain silmilläni ja sekin kuva on muistissa kyllä. Valitettavasti vain minä voin sitä katsoa.

Kun palaan, alan laittaa taloa lopulliseen joulukuntoon. Sana lopullinen ei kuulosta hyvältä, se tuo mieleen vain Hitlerin. Olisiko parempi sanoa väliaikaiseen? Aika kulkee nyt todella rivakasti. Imuroin viimein pyörivän kirjahyllyn alimmatkin kirjat. Niistä nousee pölyä kuin muinaishaudasta. Yskin ja köhin, vaan omapa on vikani. Ja sitten sekin on tehty.

Linnut kuhisevat kuistin ruokintapaikalla, jopa vihreä harmaapäätikka tulee tervehtimään ja lähtee kyllä heti kun käteni vähänkin vahingossa liikahtaa vaikka olen sisällä.

Mutta tiaiset eivät minusta häiriinny. Eikä oravakaan. Katselen, ihmettelen, kuuntelen, yritän saada työhuonetta järjestykseen edes pieneksi hetkeksi. Ja kun jo hieman rauhallisemmin siivoilen ja saan peitetyksi monia kasoja toisilla mutta ehkä kauniimmilla kasoilla, talo täyttyy Vivaldin adagioista, joissa on aina myös hiven pyhää, sitä maailmaa, josta emme mitään voi koskaan todella tietää, tuntea vain. Korkeuden ääntä.

Sitten kiiruhdan päin prinkkalaa. Avaan television kuten joka joulu nykyään ja siirryn Brinkkalan talolle, mistä Turun joulurauha kohta julistetaan. Ensimmäisessä avioliitossani 1960-luvun lopulla jouluja vietettiin Inkeroisissa jossa appeni oli tehtaan herroista yksi. Joulurauhan julistus otettiin vastaan puku ja valkea paita yllä; minulla solmio, hänellä kissanrusetti. Lasilliset sherryä nautittiin ja niin joulurauha tuli eikä sitä edes rikottu illan korttipeleissä, joissa Calle aina oli voitolla ja huuteli: ”Vem leder, vem leder…” Förstås han. Ja niin juhla jatkui myöhään yöhön.

Nyt olen aika arkisissa asusteissa, mutta juhlamielellä. Aurinko on tullut näkyviin, kerrankin. Turussa tulet palavat padoissaan ja tuomiokirkon kellot alkavat lyödä. Niin alkaa joulurauhan julistus, Marsalkan Hopeatorvet.

”Huomenna jos Jumala suo…” Toivottavasti huominenkin tulee. Odotan aina että julistaja pääsee sanomaan sanan ”armorikas”, josta outoa kyllä pidän, vaikka se on selvä svetisismi, jollaisia jo Lönnrot tahtoi muuntaa suomen kielelle. Mutta jotenkin juuri se sana kuuluu myös jouluun.

Och samma på svenska. ”Nåderik” on armorikkaan alkulähde. Myös ruotsin kieli sopii suomen perään. Kuten sana ”fröjdefull”. Olkaamme riemukkaita edes hetken, edes kerran vuodessa ihan vain jo rauhan juhlan ilosta!

Tulet palavat yhä, Maamme-laulu kajahtaa. Sitten Porilaisten marssi soi. Suljen television. Glögi on juotu, ilman rusinoita ja manteleitakin se maistuu, niin, glögiltä. Taisin saada tuon pullon Sammatista kun olin pitämässä siellä itsenäisyyspäivän puhetta. Tai sitten kyseessä on Lönnrot-ajatuksen lanka joka jatkaa näin kulkuaan ja yhdistää glögin Sammattiin. Kummin vain, sillä on joulu eikä edes toista silakkaa tarvitse paistaa. Yksikin riittää tällaiselle miehelle juuri nyt.

Olen päättänyt laittaa saunan valoisaan aikaan, tai niin että alkaa hämärtää kun sinne kömmin. Tiedän jo mitä odottaa, tunnen saunan kaikki tuoksut, sen miten vihta tai vasta upotetaan kuumaan veteen ja haudutetaan sitten kiukaan kivien päällä kuivemmaksi ja tuoksuvaksi. Lehtivihreää, ehkä ripaus tervaakin.

Saunan pukuhuoneessa on yhtä kylmä kuin ulkona. Mutta ikkuna on ollut huurteessa ja jääkukat todella kauniita.

Kunhan sauna lopulta lämpeää, saan varmasti taas kunnon löylyt. Ehkä hieron itseäni lumellakin. Näen jo miten happea tupruttaa saunaan huuruisina suihkuina hirsien päistä. Happi ei sieltä koskaan lopu. Ja kai myös siksi oloni on lähes autuas aina kun istun lauteilla.

Vedet pitää tosin ensin kantaa täältä saunaan, koska kesävesiputken olen jo aikaa tyhjentänyt, mutta kaikkea pesuvettä en sentään sinne yritä raahata. Suihku kotona saunan jälkeen saa riittää. Pesen vasta silloin tukan, harjaan hampaat vielä kerran, ja sitten? Sitten katson mitä teen. Venäjän perhe tulee vasta viikon lopulla jolloin saan toisen joulun lahjoineen ja ruokineen. Ja ennen kaikkea näen pienen kaksi ja puolivuotiaan Sonjan ilon siitä että hän on viettämässä ihmeellistä juhlaa sekä vieraassa että jo sittenkin tutussa maassa, djedan luona. Pelkkä ajatus pitää mielen hyvänä. Ja muutenkin se on hyvä – jopa päivä lienee sekuntia paria eilistä pitempi!

(24.12.2018)