Tänään on Suomen 101. itsenäisyyspäivä. Sattuman oikku antoi itsenäisyyden meille ja sama sattuma oli seuraavana vuonna jo lähes tuhota juuri syntyneen valtion. Maassa oli liikaa liian kauan sorrettuja työläisiä, köyhää kansaa, jota Venäjän vallankumouskin innosti. Lopputuloksen tiedämme. Edelläkävijä Jaakko Paavolaisen 1970-luvun kirjoihin Punainen terrori ja Valkoinen terrori ei edelleenkään ole mitään lisättävää. Valkoisten voittajien teot ylittivät moninkertaisesti punaisten vastaavat, ja ylittivät ne tavalla, joka tässä maassa oli ennennäkemättömän julma. Myöhemmät tutkimukset ovat vain vahvistaneet tätä kuvaa.
Itsenäinen on kiintoisa sana. Kun sen purkaa syntyy kolme sanaa: itse näin en. Ensin näin ja sitten en nähnyt, jos kieltosanan eteen laitetaan pilkku. Tämä koski pitkään kansalaissotaa. Monet omat tekomme jäävät usein omatuntojemme hämärään. Sekin on hyvä muistaa tänä muuten niin valoisana ja positiivisena päivänä.
Suomen sinivalkoinen lippu on sekin sattuman tulos; venäläinen Andrejevskin lippu, Venäjän laivaston lippu on omamme esikuvia; Skotlannin lippu taas kontrastikuva. Kreikka ja Argentiina komppaavat värejä. Yksinkertaisen kaunis ja ikioma on silti lippumme. Sininen on taivas, valkeaa taas lumi, jota tosin enää ei juurikaan nähdä. Lapinkin matkailu on pulassa. Sitä voi lumi tänään armahtaa, mutta etelää ei. Kun pistäydyin ulkona, huuretta oli ainoastaan auton laseissa ja tiellä. Sammatissa oli kaikkialla sentään milli lunta, kun sinne äsken ajoin.
Pääasia, että ilma on selkeää tänään, vaikka taivaalla oli aamulla vielä pilvien ohutta kattoa. Kirkas on päivän aurinko, se jopa lämmittää. Parempi viettää itsenäisyyttä näin kuin vesisateessa. Raikkaassa ilmassa on aina tuore tuoksahdus. Lintulaudalla käy elämä. Vihreä tikkakin (ei vihertikka kuitenkaan, vaan sitä muistuttava harmaapäätikka) pujahtaa paikalle tavallisimpien lintujen joukkoon ja saa yhden lintulaudoista heilumaan vanhan kellon pendelin lailla. Niemelän pikkutilani ravintola – jokavuotinen pop up – on avattu ja suljetaan vasta kun kevät koittaa. Ja koittaahan se. Miten huokaistiinkaan aina ennen: – Jos vielä pääskysen näkisi…
Puolelta päivin ajoin siis Sammattiin puhumaan itsenäisyydestä. Harras ja hieno juhla lippuineen ja musiikkeineen; nyt sekin on jo ohi. Huomaan, että vuosien myötä olen puhunut niin Nummella, Pusulassa kuin Lohjalla. Suur-Lohjaan liitetyistä entisistä itsenäisistä kunnista puuttuu enää Karjalohja. Myös Vihdissä olen puhunut, mutta Vihti ei Lohjaan tahdo liittyä vaan seisoa omilla jaloillaan. Kiintoisaa on nähdä kumpi lopulta saa tunnin junan aseman, kun rata Helsingistä Turkuun todella rakennetaan. Minua asia ei koske, koska katselen maailmaa silloin jo pilvien päältä, mutta Lohjalle sen kuitenkin antaisin. Se on kasvukeskuksena elävämpi ja kauniimpi kuin Nummela. Vihdin oma ylpeys eli kirkonkylä on pieni ja liian kaukana.
Sammattiin menen aina vähän kieli keskellä suuta, koska se oli Eeva Joenpellon valtakuntaa, eikä Eeva oikein minusta pitänyt, minkä myös näytti. Hänen pitkä mahtitalonsa näkyy tielle hyvin, se toimii nykyään kirjailijaresidenssinä. Mutta ennen kaikkea Sammattiin liittyy Elias Lönnrot. Tämä juopon räätälin neljäs lapsi oli suurenmoinen lahjakkuus, jonka kaikkia puolia tuskin vieläkään on täysin kartoitettu. Myös Aleksis Kivellä oli täsmälleen vastaava tausta. Liekö siis niin, että koska räätäleitä ei meillä enää entisessä mielessä ole, eikä lapsia kohta synnytetä yhtä enempää, jos sitäkään, suurten kirjallisten lahjakkuuksien esiintulo käy yhä harvinaisemmaksi?
Lönnrot vietti pitkät ajat lääkärinä Kajaanissa ja sen johdosta Kainuu omii häntä siinä missä Leinoakin. Leino on Paltaniemen poika aina, Lönnrot taas vain Sammatin. Lapsuus ja nuoruus ratkaisevat. Juuri Leino on näistä kahdesta kirjoittanut ehkä kauneimmat ja osuvimmat sanat omasta synnyinmaastamme:
”Kotiseutu ei ole ainoastaan paikka, maisema tai näköala. Se ei ole ainoastaan kylä, kaupunki, kukkula tai järvenranta. Se on samalla syvintä itseämme. Se on määräävä tekijä suurelle osalle meidän henkistä olemustamme. Me emme missään saa niin voimakkaita vaikutuksia luonnosta kuin siellä elomme ensimmäisinä aamuina, iltoina ja keskipäivinä. Ja senkin jälkeen, kun me olemme kauas suureen maailmaan majoittuneet, se säilyttää meihin oman salaperäisen, luonnonmystisen vaikutuksensa.”
Leino ei tarkoita vain maisemia jotka jäävät ikuisesti mieleemme tahdoimmepa tai emme, vaan myös niitä ihmisiä jotka kasvuiässä kohtaamme; juuri heistä tulee se kansa jonka Suomen kansana tunnemme:
”Siihen kuuluvat myös kaikki ihmiset, jotka siellä elävät ja askartelevat, kaikki, jotka me olemme siellä oppineet tuntemaan lapsuudessamme ja ensimmäisessä nuoruudessamme, ukot ja akat, lapset ja täyskasvuiset, köyhät ja rikkaat, herrat ja talonpojat. Eivätkä ainoastaan nykyään elävät ihmiset, vaan myös kuolleet, ne, jotka me olemme tunteneet ja joista me vain olemme kuulleet puhuttavan. Kaikki ne ovat kerran jättäneet jälkensä meidän sieluumme, kaikkien niiden mukaan on kerran meidän ensimmäinen elämänkäsityksemme muodostunut.”
Näin on. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä selvemmin olen ymmärtänyt juuri tämän. Enhän ikinä voi unohtaa lapsuuteni Kalliota jota ei enää ole, saati Kukkian sadetihmun peittämiä peilityyniä järvinäkymiä. Enkä kuikan surumielistä huutoa. Tuollaisista utulangoista on maailmani kudottu.
Osa itsenäisyydestämme meni kun liityimme Euroopan Unioniin; pelkkä tulliliitto ja Shengen-sopimus olisivat ajaneet saman asian, mutta tässä ollaan nyt ja siitä ilosta jopa maksetaan neljä miljardia euroa vuodessa. Eurooppalaiset arvot on hauska sanonta ja itse asiassa monessa mielessä lähes vitsi, ne arvot ovat joka maalla sittenkin erilaisia, aina kotiinpäin vetäviä (paitsi meillä). Asioista päätetään yhtä kaikki muualla kuten Neuvostoliitossa ennen, vieläpä komissaarien johdolla.– Fixit, sanon iloisesti, mutta johtavalla väellämme ei ole siihen uskalluksen häivääkään. Natoonkin kansaa raahataan kynsin ja hampain myös suurten mediatalojen voimin – armeija on salaa sopeuttanut ja yhdistänyt toimintojaan jo parisenkymmentä vuotta – ja taas osa itsenäisyydestä katoaisi kun vieraitten valtojen sotilaat pitäisivät täällä jöötä. Ei herran tähden sentään. Joku tolkku typeryydelläkin kai? Isot pikkupojat haluavat leikkiä aina vain suuremmilla leluilla, mutta ihailkoot niitä elokuvissa kuten tähänkin asti.
Miksi maallamme ei saisi olla omaa identiteettiä, omaa kulttuuria, omaa kieltä. Yleensä erilaisuus on rikkautta, mutta täältä sitä tahdotaan hävittää. Liian paljon hyvää perinnettämme karkaa vieraisiin käsiin, kun sitä surutta ja kevyesti syrjitään ja jopa halveksitaan. Vanhan uskonnon tilalle tuodaan uusia, mutta samasta alkuihmisen atavistisesta pelosta nekin ovat syntyneet. Itsenäinen ajattelee itse, ei kuten somessa. Siellä tuntuvat määkivän lampaat ja ammuvan mullit. Puhkokaa jo kuplat, katsokaa eteenpäin ihan ominkin silmin. Hyvä olisi ehkä taas kerran matkustaa myös Suomenlinnaan ja lukea mitä Augustin Ehrensvärd aikanaan lausui. Hän ilmaisi ne omalla äidinkielellään eli ruotsiksi:”Eftervärd, stå här på egen botn, och lita icke på främmande hielp.”
Ajatuksen merkitys ei muutu, vaikka sen nykysuomeksi kääntäisi:
”Jälkimaailma, seiso täällä omalla pohjallasi äläkä luota vieraan apuun.”
Iättömiä ovat viisauden sanat.
(6.12.2018)