1.
Adventti eli adventus (saapuminen, tuleminen) aloittaa ensimmäisenä sunnuntaina joulun odotuksen. Minulle se on nuorempana merkinnyt Hoosiannan laulamista. Koska arvelin että Lohjankin kirkossa sitä lauletaan, lähdin liikkeelle aikaisemmin ja poikkesin kirkkoon kun olin matkalla Tammisaareen Pitkäsiä tapaamaan. Ehtisin kyllä; matka Lohjalta sinne on sukunimeä lyhempi.
2.
Ensimmäinen adventtisunnuntai on kuulemma joulun jälkeen suosituin kirkkopäivä. Väkeä kirkossa kyllä riittikin, ikätovereita. Katselin taas maalauksia ja kuvasin suosikkini. Niitä ovat piru jonka suu on tavallistakin enemmän auki, koska siinä on ollut valmis kuoppa maalarille.
Ja sitten Jumalanäiti, jonka käsien suojassa ihmiskunta elää – joskin jälleen kerran kärvistellen. Jumalanäidiksi hahmon ainakin tulkitsen. Se sopii minulle ja pidän tulkinnastani siksi kiinni vaikka mitä muuta todistettaisiin.
3.
Kauan sain odottaa Hoosiannaa ja ihmettelin taas luterilaisuuteen tuotuja katolisen messun elementtejä. Luteerus kääntyilee haudassaan. Myös virret olivat säveliltään ja sanoiltaan minulle aivan vieraita. Kun kaikki uudistetaan, se onnistuu vain, jos uudistamisen kohteena on nuoriso joka uudistuksen halukkaasti oppii ja sitten täyttää kirkot. Mutta nuoria ei kirkossa näkynyt kuin muutama. Kun vanhat poistuvat, kirkot täällä täyttynevät enää tyhjyydellä ja kiinalaisilla turisteilla.
Uskonnossa on kysymys tunteesta, ei tiedosta. Vanha teksti on aina uutta parempi. Minulle kelpaa edelleen parhaiten vaimoni kirkko eli Venäjän ortodoksikirkko. Ymmärrän sanan sieltä toisen täältä, mutta ymmärrän ja varsinkin koen ennen kaikkea tunnelman. Kuten olen jo useasti todennut, vanhat ikonit ovat kuvataiteesta pitävälle syy mennä Pietarissa kirkkoon samoin kuin se, että kuoron laulu ylittää helposti sen mitä omissa kirkoissamme kuullaan. Hartaus.
Kun Hoosiannan vuoro viimein tuli, sekin yhteislaulu sotkettiin lisäämällä melodiaan jousikorkesterin soittoa. Kun orkesteri ei pysynyt rytmissä eikä ihan sävelissäkään oli tuloksena armon valkokyyhkyn sijaan siivetön ruokki. Niinpä lauloin laulua sisälläni ja poistuin kirkosta saman tien kohti Tammisaaren museota. ”Hoosianna Daavidin Poika, kiitetty olkoon hän! Pappapam! Kiitetty Daavidin poika, joka tulee Herran nimeen!” Ja sitten sydämen pohjasta kaikki hoosiannat jotka suusta suinkin irtosivat.
4.
Museossa olin ennen Pitkäsiä ja join kahvit. Kun he tulivat, katsoimme näyttelyn: 50- ja 60-lukua Tammisaaressa; kaikkea oli pappamoposta kannettavaan radioon; nurkassa jopa juke-box jossa todella isot levyt. Ja yhä se toimi. Kuuntelimme Juha Eirron Tiikerihain. Vieläkin osaan lähes kaikki sen sanat ulkoa. ”Nyt on niin yksinäinen, tyttö tuon nuorukaisen, kun hän rintaansa suuren surun sai, tuotti sen tiikerhai.”
Tätä draamaa soitettiin 50-luvulla Brahiksen russareissa, eli Kalliossa sijaitsevan Brahen kentän rusettiluisteluissa. Toinen mieleen jäänyt kappale oli Annikki Tähden Monrepos. Pariani en russareissa kohdannut koskaan ja ehkä onneksi, olinhan vasta 13- ja sitten 14-vuotias. Mutta Annelin kohtasin.
– Rideau, kuten Tytti Oukari aina ennen Otavassa sanoi.
5.
Kävimme vielä alhaalla katsomassa pysyvät Helene Schjerfbeckit; sekalainen on tauluvalikoima, mutta joukossa pari hyvääkin ja sitten se nuoren Helenen luonnoslehtiö! (Helene on muuten Helena Hietaniemen hautakivessä, se on oikea ristitty nimi). Tammisaaressa hän maalasi paljon. Kuvia ei näyttelystä saanut ottaa, joten ostin kaksi postikorttia ja lasinalusen joka oli tehty taulusta Convalescent eli Toipilas (1888). Sen ranskankielinen nimi oli Pariisin näyttelyssä Première verdure, ensimmäinen viherrys. Lasin laittaminen juuri tuon herkän maalauksen päälle tuntuu tosin hieman pyhäinhäväistykseltä.
Pihalla odotti vielä vanha 1700-luvun lopulla pykätty porvaristalo, johon oli katettu kunnon porvarisjoulu.
Kaunis talo ja jouluidylli; pisimpään siellä oli asunut kelloseppä Anders Blomqvist, jonka työhuone yhä oli paikallaan. Nautin talosta vähintään yhtä paljon kuin varsinaisesta museostakin. Seinien tapettimaalaukset olivat samanlaisia kuin joissain vanhimmissa puukirkoissa. Ilkalla ei ollut kameraa mukana, joten otin omallani hänelle pinnan. Saranan mahduttaminen kuvaan kuuluu hänen ohjeistukseensa. Alempi on sitten omaa estetiikkaa.
6.
Söimme Afgissa, joka on afganilaisten maahanmuuttajien ylläpitämä ravintola; Anneka auttaa heitä käytännön asioissa. Hyvää kotiruokaa, minulle sopivaa; maukasta muttei liian maustettua. Porkkanat ja munakoisot olivat erityisen herkullisia. Sitten alkoi jo hämärtää vaikka kello ei vielä ollut edes kolmea. Pientä Nalle Puhin lunta lunta sateli. Niin erosimme ystävinä kuten aina. Minä päätin kuitenkin ajaa kotiin vielä Fiskarsin kautta ja katsastaa siellä juuri avatun Howard Smithin näyttelyn.
7.
Fiskarsissakin oli lunta enemmän kuin Sitarlassa. Sorsat narskuivat jäätyvällä joella.
Aina ne siellä narskuvatkin. Näyttelyssä oli lisäkseni kaksi muuta ihmistä. Aikaa ja tilaa riitti katseluun, rauhaa joka adventtiin myös sopi. Smith on nyt 90-vuotias ja sokeutunut, mutta tekee taidetta yhä. Fröken Schjerbeck ja mister Smith: ääripäät ja silti samaa puuta. Intohimo on hyvä moottori. Pitääpä muistaa, jos pää kestää ja noin vanhaksi koskaan pääsen. Viisitoista vuotta ja sitten Smithin etappi olisi saavutettu.
Otin kuvia tauluista ja veistoksista ja päätin lähettää Oljalle erityisesti kuvan keltaisesta papukaijasta, jollaisen hän sai ystäviltään syntymäpäivälahjaksi.
Olja on antanut kaijalle nimen Tuutikki ja yrittää nyt pitää lintua hengissä. Häkissä se raukka on, mutta räplää jo ovea. Ennustan, että linnulle käy huonosti, kun se saa oven auki; Oljan kissa Osja on Tuutikista enemmän kuin kiinnostunut.
Kotiin suuntasin Karjalohjan kautta. Taidetta oli Fiskarsissa taas pystytetty joen rannalle. Pienet kuvat eivät kerro kaikkea.
Muutama kyltti jäi pimenevältä tieltä vielä mieleen. Kesäkukkia myytiin yhä vain. Fiskarsista lähdettäessä oli niitorajoitus edelleen voimassa 250 metrin matkalla. Niitettävää vain ei ollut. Vähän oli liikennettä. Valot näyttivät kiemuraista tietä, vaisto käänteli rattia. Miten kirjoittikaan Saarkikoski: ”Keltavästäräkki käveli mustan oksan päästä päähän.” Perille joka tapauksessa taas pääsin ja ensimmäinen adventtisunnuntaini oli tänä vuonna ohi, tai ainakin melkein. Haudutin teen, otin kirjan ja luin kunnes uuvahdin. Edes uutisia en jaksanut enää katsoa. Mutta kuvat, kuten Smithin kukka, kulkivat yhä mielessä.
(3.12.2018)