Helenan tapasin ensimmäisen kerran syksyllä 1964, kun vein aikaisin sunnuntaiaamuna hänen miehelleen käsikirjoitusta. Tuomas oli sellaista minulta puhelimessa pyytänyt ja viimein minulla sellainen oli. Halusin silloin päästä kirjastani äkkiä eroon ja tämä tuntui ainoalta tavalta. Kun olin sen tehnyt, tunsin kyllä häpeää, sillä kello taisi olla vasta kahdeksan kun soitin heidän ovikelloaan Tehtaankadulla ja Helena avasi oven. Mutta minut otettiin vastaan ja sain jopa kupin kahvia. – Nyt sähköpostin liitetiedosto ajaisi saman asian.

En tietenkään tiennyt silloin että ajan myötä minusta tulisi Helenan kustannustoimittaja ja hänestä samoin monien runokirjojeni ja lastenkirjojeni ensimmäinen lukija ja toimittaja. Sen syksyn istuin kuitenkin vielä Tuomaksen työhuoneessa, jossa kävimme läpi esikoiskirjaani Matkoilla kaiken aikaa. Helena toi kahvia ja paksun savun läpi näin hänestä aina vilauksen. Silloin jokainen työhuone Otavassakin oli yleensä tupakansavua täynnä. Jos joku ei polttanut, hän hengitti savua saman määrän kuin me muutkin.

Kirja edistyi istunnossa ehkä sivun verran, joskus kaksi. Niinpä romaanin julkaiseminen jäi seuraavaan syksyyn ja kun sitten armeijassa ja Tilkassa ollessani kirjoitin seuraavan teoksen Kylliksi! tai Liikaa (Tuomaksen suomentama William Blaken aforismi), päätettiin, että ne julkaistaisiin yhdessä. Olin ajatellut Tammea, mutta Tuomas ehdotti Otavaa, jolla oli juhlavuosi. Näillä kaksoisesikoisilla minusta tuli saman tien syksyllä 1965 myös Suomen Kirjailijaliiton jäsen.

Vähitellen Tuomas kyllästyi minuun, kuten lähes aina kaikkiin löytöihinsä (paitsi Antti Hyryyn, ja syystä) ja kun soitin Tuomasta tavoitellen, puhelimessa oli jo aina Helena. Niinpä puhuin hänen kanssaan. Kun ei Tuomas, niin Helena otti nyt lukutehtävän vastaan. Olen siitä hänelle ikuisesti kiitollinen.

Ison vaivan hän näki varsinkin romaanini Oman itsensä herra (1971) siloittelemisessa. Olin silloin vihreän herätyksen vallassa ja puolet kirjasta oli huutoa siitä miten maailma loppuu. Nyt kirjaan jäi sitä enää vain viidennes. Sama teema on jälleen palannut ja aika moni siihen taas yhtyy. Asiasta on kehittynyt myös jo todellinen uususkonto siihen kuuluvine riitteineen ja monet kannattajat ovat jyrkkiä, kaikentietäviä ja paheksuvia muita suuntauksia kohtaan. Saisipa jokainen uskoa laillaan. Siihen Helenan runot tuntuvat edelleen lukijaa kehoittavan.

Samana vuonna sain puhelinkeskustelujemme tuloksena häneltä luettavaksi ensimmäiset runot. Pyysin niitä aina lisää ja lopuksi runoista syntyi hieno kokoelma Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa (1971).

Olin suunnitellut Otavaa varten halpojen runopokkareiden sarjan, jotta saisimme runoja edes jollain lailla liikkeelle ja samassa sarjassa ilmestyivät sitten myös Risto Rasan esikoisrunot Metsän seinä on vain vihreä ovi (1971). Kumpaakin myytiin useita painoksia ja yhä nämä kirjat saavat lukijoita, vaikka juuri tuolloin vallalla oli suuntaus joka piti kaikenlaista ´lintulyriikkaa´ – joksi sitä halveksivasti kutsuttiin – täysin mitättömänä. Jo vuonna 1962 Oiva Paloheimon viimeinen runokirja oli saanut nimen Palaa ne linnut vielä. Niinpä. Arvostelijoilla on aina tapana heittäytyä ikuisuuden tuomareiksi. Aika itse kumminkin päättää toisin. Vilpitön sana ei kuole. Kirjailijan on parasta aina uskoa itseensä, vaikka se väliin olisi kuinka hankalaa tahansa.

Helenan käsikirjoitukset kulkivat kätteni kautta aina vuoteen 1987 jolloin lähdin Otavasta. Sen jälkeen luin enää vain valmiit kirjat ilokseni. Niitäkin riitti. Muistelmat Toimita talosi. Muistijälkiä ilmestyi vuonna 2006. Pieni kirja ja suuri kirja. Todenpuhuja ja sivustakatsoja. Sodan kokenut ja sen kauheudet nähnyt. Ystävä ja lohduttaja. Mielipiteittensä takana vankkumatta seisoja, vaikka kärsien. Ja ihmisenä niin hyvä kuin ihminen olla voi. Sellainen oli Helena.

Pitkään tuntui että Helenan kohtalona oli elää ainaisesti miehensä Tuomas Anhavan varjossa, mutta toisaalta tiedän, miten positiviisesti Tuomas suhtautui vaimonsa kirjoittamiseen ja menestymiseen; hän vetäytyi taka-alalle kuin huomaamatta ja jatkoi omaa kirjoittamistaan lähinnä runoutta kääntämällä. Aina kun Tuomas tuli Otavan työhuoneeseeni, hän pyysi tai oikeammin vaati jokaviikkoisen firmansisäisen myyntiraportin, katsoi siitä ensin vaimonsa myynnit ja sitten vasta tanka-runojensa menekin, hymyili, merkitsi luvut muistiin ja niitä näitä puheltuamme taas katosi.

Helena oli pitkään Tuomaksen puhelimen automaattinen vastaaja ja kirjoitti siitä runonkin. Lopulta hän sai oman puhelimen, johon aloin soittaa. Kummatkin numerot muistan yhä ulkoa, vaikka kummallakaan ei ole enää käyttöä.

Viimeksi näin Helenan Pertti Niemisen hautajaisissa 2015. Sain myös Helenalta viestejä tyttärensä Kaisan kautta, viimeisimmäksi valittelut vaimoni kuoleman johdosta. Yhteydet jäivät vähiin, mutta joka joulu lähetin hänelle edelleen joulukukan. Sellaiseksi oli jo aikojen alussa valikoitunut pieni punainen ja vasta aukeamassa oleva tulppaani minimaalisessa purkissa. Vuosikymmenten myötä juuri tästä yhdestä tulppaanista tuli tapa. Kävin sen aina tilaamassa Sinisestä tulpaanista Uudenmaankadun ja Annankadun kulmasta; lähetti sen sitten vei. Kun kerran valitsin monen kukan komean korin, Helena oli suruissaan; miten saatoin muuttaa hyvää traditiota! Palasin kiireesti yhteen tulppaaniin. Vielä nyt, kun hän eli viimeiset vuotensa Tilkan palvelukodissa – samaisen Tilkan jossa kirjoitin toisen esikoiskirjani –  lähetytin tulppaanin sinnekin.

Vasta nyt tästä tuli loppu. Helena kulta. Pimeässäkin voi olla monenlaista valoa. Suokoon Jumalasi sinulle pitkän ja hyvän levon monien rakkaitten, monien tuttujen ja monien monien runojen parissa.

(25.11.2018)