1.

Brodskin venäjäksi kirjoittamiin runoihin en koskaan ole päässyt sanoja syvemmälle; niin monitasoisia, assosioivia ja kielen rikkautta hyväkseen käyttäviä ne ovat. Oma kielitaitoni ei yksinkertaisesti riitä. Käännökset taas tuntuvat vain raapaisevan pintaa. Englanniksi Josif Brodski kirjoitti kyllä myös, kun joutui Neuvostoliiton karkoittamaksi, asettui Amerikkaan ja muuttui lopulta nobelisti Joseph Brodskyksi. Niitä runoja olen voinut sujuvammin lukea, mutta ne taas eivät ole tehneet minuun sen suurempaa vaikutusta. Vaimoni sen sijaan osasi lausua venäläistä Brodskia ulkoa kuin maratoonari. Hänelle Brodski oli ja kaiketi yhä on yksi suurimmista. Minä luotan häneen.

Proosaa olen kuitenkin kyennyt lähes vaikeuksitta lukemaan. Niin englanniksi kuin venäjäksi, jolle kielelle Brodskin englanniksi kirjoittamia esseitä on lopulta myös käännetty. Venetsian kaupungin tilaama teos Watermark  (Vesirajan merkki) on jo pitkään kuulunut kotikirjastoni keskeisiin teoksiin. Venäjäksi kirja on kastettu toisin: Naberezhnaja njeiztshelimyh tarkoittaa Parantumattomien rantakatua.

Sellainen paikka löytyy Dorsodurolta, jonka sairaalassa venetsialaiset ennen kuolivat ruttoon. Brodskille on rantakadun muuriin kiinnitetty laattakin. Suomeksi kirja taas on saanut paljonkin kauniimman nimen Veden peili. Yhtä hyvin sitten vaikkapa Jäätyneen merilevän tuoksu, josta Brodski ilahtui kun ensimmäistä kertaa saapui joulunaikaan Venetsiaan. Se toi hänen mieleensä jo ikuisesti kadotetun Pietarin.

Watermark ei ehkä ole edes essee, vaan jotain enemmän, esseen lajityyppiä mitenkään väheksymättä. Jo se, miten eri tavoilla Watermark on tulkittu suomeksi ja venäjäksi kertoo pienen kirjan luonteesta ja runsaudesta todella paljon. Kullekin kansalle makunsa mukaan. Kyseessä on proosarunouden, muistelman ja tutkielman onnellisen sattumallinen sekoitus, joka yhä helposti luettaa itse itsensä, vaikka tilaustyö olikin. Ehkä kirjaa voisi kutsua yksinkertaisella nimellä povest  – laajaksi kertomukseksi Tshehovin Aron tapaan. Myös Aro on runoutta. Tämän paremmin en osaa Brodskin Venetsia-kirjaa määritellä.

2.

Matkalukemiseksi Pietariin en tällä kertaa ollut ottanut mitään italiankielistä, vaan Brodskin venäjäksi käännetyn esseevalikoiman Menshe edinitsi (Vähemmän kuin yksi). Sen on kustantanut Lenizdat 2015. Nimiesseen ja jo mainitun Watermarkin lisäksi siitä löytyy muunmuassa essee nimeltä A Room and a Half, venäjäksi Poltari komnati – Puolitoista huonetta. Englanniksi vastaavaa termiä ei näköjään ole käytössä. Mutta New York Timesin netistä löytämäni arvostelun mukaan A Room and a Half (Huone ja puolikas) ei sekään nimensä puolesta heti sytyttänyt lamppua.

Esseen alaotsikko kuuluu näin: sentimentaalinen matka isänmaahan. Sellainen kertomus myös on. Tuossa Pestelja-kadun kommunalkassa eli yhteisasunnossa perhe todella hallitsi puoltatoista huonetta; Brodskille oli siitä käytössään hänen itsensä rakentama puolikkaan puolikas. Mutta se oli aivan omaa tilaa, kuin linnoitusta. Siellä poika varttui mieheksi ja kirjailijaksi ja asui kolossaan kaikkiaan seitsemäntoista vuotta milloin ei ollut pidätettynä ja karkoitettuna. Hän oli kymmenestä neliömetristään onnellinen.

Kun aloin paremmin tutustua Svetlanaan, tulin syksyllä 2009 kaupunkiin varta vasten häntä tapaamaan. Sveta vei minut lähes heti Brodskin kommunalkaan. Journalistina hän oli aikanaan etsinyt asunnon silloisen omistajan ja tehnyt tästä haastattelun. Tämä muisti sen hyvin ja päästi meidät sisään. Puolitoista huonetta on siis nähty, jos ei alkuperäisessä, niin ainakin lähes sellaisessa asussaan.

Suurimman vaikutuksen minuun teki iso yhteiskeittiö ja ikivanha puuhella. Otin kuvan siitä ja vanhasta puhelimestakin. Nyt vasta tajuan, että kuvasin jo silloin paljon.

Myös kapeat yhteiskäytävät joilla kymmeniä erilaisia sähköjohtoja ja liitäntöjä menossa seiniä pitkin jostain jonnekin, olivat dekoratiivisia ja liikuttavia, ehkä vaarallisiakin. Kuvat niistäkin ovat tallella.

Tuleva vaimoni (vaikka emme sitä vielä silloin tienneet) sen sijaan ihastui omistajan kissaan. Hän hellitteli sitä niin, että tunsin lievää mustasukkaisuutta, mutta sitten myös orastavaa mahdollisuutta olla itsekin vastaavan puuskan kohteena.

Napsin lisää valokuvia ja omistaja otti Svetan pyynnöstä meistäkin yhteiskuvan. Istumme sinisellä sohvalla vierekkäin ja poikani joka kuvaa kerran sattumalta vilkaisi, huomautti että olemme aivan samannäköisiä. Kun kauan etsin, löysin tämänkin kuvan muuten jo kulahtaneen tietokoneen muistista.

3.

Veden peilin taas tulin lukeneeksi heti kun teos ilmestyi suomeksi Tammen Keltaisessa kirjastossa 1994. Tietenkin ihastuin siihen, ja varsinkin pidin siitä myöhemmin kun olin jo pari kertaa käynyt Venetsiassa ja alkanut vähitellen todella viihtyä kaupungissa. Alun turistishokki oli jäänyt taakse, ikivanha ja yhä kaunis Venetsia löytyi kuin löytyikin valheelta tuntuneen ja koristeelliseksi solmitun lahjapakkauksen alta.

Toki olin itsekin turisti, mutta vuosien myötä kävi niin, etten edes huomannut päiväturistien massoja jotka vyöryivät San Marcon torille, Accademiaan, Rialtoon ja muutamalle lopulta rautatieasemalle ja Piazzale Romaan johtavalle callelle joilla ei päivisin kunnolla päässyt kulkemaan kukaan. Opin siksi liikkumaan keskustassa aikaisin aamulla ja myöhään illalla. Päivisin kävin sitten emäsaaren laidoilla sijaitsevissa kirkoissa ja museoissa sekä pienemmillä saarilla, jonne päiväturisteja ei juuri tuotu, erityisesti Torcellossa mosaiikkeja ihmettelemässä ja ihailemassa.

4

Myös hautausmaasaari San Michele alkoi kuulua ohjelmistoon, kun matkustin kaupunkiin silloin jo vihityn vaimoni kanssa. Sveta halusi ehdottomasti nähdä Brodskin haudan.

Kävimme Venetsiassa yhdessä hänen kanssaan ehkä viitisen kertaa ja vaikka ohjelmassa mitä muuta olisi ollutkin, piti meidän aina poiketa myös haudalle. Laivamatka oli lyhyt, laiturille helppo hypätä. Mutta mistä haudan löytäisi ihmettelimme ensimmäisellä kerralla. Sieltä, missä oli Stravinski ja Ezra Poundkin jo, tajusin sitten. Heille oli viitta ja myöhemmin joku runouden ihailija oli käsin raapustanut sen alle lappusen jossa sana Brodski. Nyt kunnon opastus on saatu myös tälle runoilijalle. Tarpeeseen se on tullutkin.

Haudalta löytää varmaan yhä postilaatikon jonne ihailijat voivat laittaa kirjeitään runoilijalle, valkean olkihatun jonkalaista Brodski aikanaan käytti sekä tuoreita ja kuihtuvia kukkia. Ja sitten etenkin pieniä ja usein sileitä kiviä, joita haudalle on tuotu. Se on kuulemma vanha juutalainen tapa, kaunis sellainen.

Myös minä olen vienyt kiviä vaimoni haudalle ja vien vastakin. Kaikesta hyvästä kannattaa ottaa oppia.

5.

Muutama päivä vierähti Pietarissa taas kerran nopeasti, niin aina. Kuljin jalkaisin, koska siten näkee ihmisiä ja elämää parhaiten, mutta etäisyydet ovat suurkaupungissa myös pitkiä. Iltaisin olin siksi väsynyt, mutta vanha tapa mennä sänkyyn myös kirjan kanssa on säilynyt. Brodskin Venetsian kertaamisen päätin jättää tuonnemmaksi. Otin laukusta esseevalikoiman ja aloin lukea Puoltatoista huonetta venäjäksi. Olinhan nyt Pietarissa ja asuin melko lähellä Brodskin vanhaa asuntoa.

Käännöksen näkyi tehneen M. Nemtsov. Hyvältä se vaikutti; Brodskin lauseen tunnistin heti. Assosiaatioita riitti edelleen, mutta niin että proosassa ymmärsin ne. Brodskin alakuloinen surumieli löysi myös helposti tiensä minuun, hänkin keskusteli kuolleiden kanssa. Brodski sanoi kirjoittavansa muistoistaan englanniksi vanhempiensa takia, sillä vain siten hän saattoi enää suoda heille jatkuvasti kielletyn vapauden. Brodskin isä ja äiti eivät olleet päässeet Neuvostoliitosta matkalle poikansa nähdäkseen, vaikka hakivat lupaa vuodesta toiseen. Viranomaisten tuomio oli aina yhtä tyly: ”Tarpeetonta.”

Soittaa Brodski kyllä sai ja kirjeitä hän lähetti. Mutta kuvallista puhelinta ei maailmassa silloin vielä ollut massatuotannossa. Ja sitten vanhemmat kuolivat. Edes heidän hautaansa Brodski ei koskaan enää nähnyt. Mutta tapasi hän nämä sittenkin. Esseessään hän kuvaa kahta varista, jotka kummankin kuoleman jälkeen ilmestyivät perä perää hänen amerikkalaisen talonsa pihapiiriin ja jäivät siihen olemaan. Hän kirjoittaa, että varikset olivat sellaisiksi linnuiksi yllättävän hiljaisia. Jokin mystiikka yhdisti ne vanhempiin.

Isä ja äiti; isänmaa ja äidinkieli. Variksiin oli tyytyminen ja vaikka Neuvostoliitto oli jo sortunut ennen Brodskin omaa kuolemaa 1996, hänellä ei ollut enää halua tai voimia palata Pietariin, jota ei omasta tahdostaan ollut jättänyt. Helsinkiin ja sen pietarilaiseen keskustaan hän vielä saapui, mutta siihen se jäi.

6.

Brodskin haluttomuuden voi ymmärtää. Hänen Pietariaan ei enää olisi edes löytynyt, vain perestroikan jälkeinen kaaos. Toista olisi nyt. Me lukijat voimme huoleti käydä häntä itseään tapaamassa sekä Venetsiassa että myös Pietarissa. Niinpä minäkin päätin sanoa Brodskille terveiset yhdeltä suomalaiselta ihailijalta ja samalla – ehkäpä Brodskin lailla sentimentaalisesti – muistella ensi käyntiä kommunalkassa. Se olisi jo museo, jos olin oikein ymmärtänyt.

Oli kotiinlähdön päivä, mutta aamiaisen ja kirkon jälkeen minulle jäi vielä hyvää aikaa kulkea rauhassa jalkaisin kohti Liteinin prospektia ja Pestelja-katua.

Sivuutin ensin Mihailovskin puiston, sitten Kesäpuiston ja Fontankan. Heti joen jälkeen tuli vasemmalla näkyviin oudonpunainen Pyhän marttyyri Panteleimonin kirkko.

Sitäkin kirkkoa Brodski oli katsellut ikkunasta, minkä esseessään kuvaa.

Toisella puolella vielä lähempää Brodskia löytyi pyöreäkupolinen kellahtava kirkko: Kristuksen kirkastumisen katedraali. Kummassakin pyhätössä olin vuosien myötä vaimoni kanssa ehtinyt käydä.

Sinne kulkiessani pysähdyin hetkeksi isänmaallisen sodan muistoseinän eteen. Se oli rakennukseen liitetty vuonna 1945. Seinän tekstit jaksavat yhä hämmästyttää minua. Ensin siinä kiitetään Hankoniemen puolustajia ajanjaksona 22.6. – 3.12.1941. Ja lopuksi toistetaan: ”Kunnia Hangon niemimaan urhoollisille puolustajille!” Heille vai meille?

Yhdeksän vuotta sitten olin Svetlanan kanssa Brodskin kommunalkassa juomassa kahvia, mutta äkkiä en muistanutkaan mikä Pestelja-kadun taloista oli nimenomaan se, jossa Brodskin kolmihenkinen perhe asui. Mitä muistilleni oikein oli tapahtumassa?

Kysyvä ei kuitenkaan tieltä eksy, siinä edelleen paras navigaattorini. Tiedustelin Brodskin asuntoa vastaantulevilta ja vanhemmilta ihmisiltä, koska arvelin ettei nuoriso täälläkään lukenut enää muuta kuin puhelintaan. Pari sivistyneeltä vaikuttanutta naista pudisti heti päätään; miehiltä en edes yrittänyt kysyä. Kolmas nainen kuitenkin pysähtyi, raotti huiviaan, mietti hetken ja osoitti sitten oikealle eteenpäin. – Tuo se voisi olla. Mutta aivan varma en ole.

7.

Kuljin hänen näyttämänsä korkean ja komean talon suuntaan ja aloin etsiä sen seinästä jotain kylttiä Brodskista ja kommunalkasta, koska oli jo aikaa sitten kuullut että asunnosta tehtäisiin Brodskin kotimuseo. Mutta turhaa etsiminen oli. Tulin soikealle Preobrazhenskajan aukiolle ja pysähdyin. Pitikö minun taas palata takaisin?

Kulmassa oli teekauppa. Menin sisään ja kysyin nuorehkolta miesmyyjältä mahtaisiko runoilija Brodskin entinen asunto löytyä jostain lähistöltä. – Tästä talosta, hän vastasi heti.

Miehetkin tietävät sentään jotain kulttuurista täällä, hämmästyin. Menin ulos ja aloin taas etsiä jotain Brodskista kertovaa kylttiä talon muilta sivuilta. Sellaista en kuitenkaan huomannut. Vasta myöhemmin luin, että on kyllä jo olemassa säätiö, vaan museota ei vieläkään ole saatu kuntoon. Pitää siis malttaa odottaa.

No, ainakin minulla oli talo ja minulla oli kamera. Jouduin kuitenkin ottamaan kolme kuvaa, ennen kuin sain Pestelja-kadun puoleisen julkisuvun kokonaan kuvatuksi. Tässä vain talon alkupäätä.

Tuijotin fasadia taas kerran ja yritin etsiä siitä jotain kiinnekohtaa. Vaivasin todella muistiani, mutta hataralta tuntui edelleen. Mielestäni asunto oli ollut toisessa kerroksessa ja siinä vasemmalla juuri Untsija-teekaupan puoleisessa päädyssä. Aina kun kuljimme talon ohi vaikkapa Suomen konsulaattiin, joka katedraaliaukion vasemmalla laidalla yhä sijaitsee, vaimoni osoitti minulle asuntoa. Tajusin vasta nyt, etten ollut koskaan katsonut käden suuntaan, vaan häntä itseään. Sellaistakin voi rakkaus saada aikaan.

8.

Palasin teekauppaan. Siellä tuoksui hyvältä. Tein tikusta asiaa ja pyysin nähdäkseni maitoteetä (molotshnyij ulun), jos vaikka hänellä sellaista olisi. Tyhmä kysymys, sain pian haistella kolmeakin isoa purkkia. Päädyin silti ensimmäiseen, aitoon ja halvimpaan kiinalaiseen ja ostin sitä minimiannoksen.

Kun valinta oli tehty, saatoin hyvällä omallatunnolla jatkaa myyjän piinaamista Brodskia koskevilla kysymyksillä. Mutta vastauksia en enää saanut; hän ei tiennyt kotimuseosta saati sen kohtalosta enempää kuin minäkään. Kun siinä puhuimme ja ilmeni mistä olin kotoisin, hän kertoi että konsulaatin suomalainen väki kävi usein kaupassa. Kaikki osasivat hyvin venäjää.

Toteamus huvitti minua hieman. – Venäjän taito saattaa jopa kuulua viran saamisen ehtoihin, sanoin lopulta.

Olimme sitten hiljaa pitkähkön ajan. En minä, mutta ei kyllä hänkään keksinyt enää mitään sanottavaa.

9.

Brodskia ja kommunalkaa saati sen henkeä en nyt tavannut, mutta tapasin sentään talon fasadin ja tapasin teekauppiaan. Hiljaisuuden rikkomiseksi pyysin häneltä vielä siskolleni pienen pussillisen kahvia, jota Anja sitten tarjoaisi minulle. Mutta vähällä en päässyt siinäkään. Sain taas haistella papuja monesta purkista ja kaikenlaisia purkkeja kaupassa totisesti riitti.

Valitsin lopulta sen, jonka myyjä valitsi. Sama se sille. Hän laittoi pavut myllyyn, sääti suuren vehkeen suodatinpaperin karkeudelle ja jauhoi pavut, kopisti sitten puukapulalla joka ikisen kahvinmurun pussiin. Aivan noin huolekasta työtä en Suomessakaan ollut nähnyt pitkään pitkään aikaan.

Maksoin, kiitin ja lähdin kaupasta pienen kassin kanssa. Kuljin taas kohti hotellia ja otin vielä kuvan Mihailovskin puistosta.

Yhdessä hiekkateiden kulmauksessa vanha nainen myi horsmateetä (Ivan-tshai) sekä käsintehtyjä makeisia. Niitäkin päätyi teekaupan designpussiin. Tuntui että olin sen naiselle turistina jotenkin velkaa, sillä minun lisäkseni avaran puiston käytävillä liikkui vain kaksi kaukaista kulkijaa, molemmat puistosta juuri poistumassa. Mutta kauhtuneella nurmikolla oleili yhä lauma kyyhkysiä. Yksi niistä oli valkoinen. Otin kuvan siitäkin. Varmaan Picassoa, mutta ehkä myös vaimoani rauhankyyhkyn näkeminen olisi voinut hetken jopa ilahduttaa.

(22.11.2018)

P.S.

Sain ystävältä viestin, jossa oli pitkä artikkeli museosta. Se oli ollut lehtiväelle päivän auki. Koska rahaa sen loppuunsaattamiseen tarvittiin kokonaista 41 miljoonaa rublaa, oli säätiön hoitaja kuitenkin pessimistinen avaamispäivän suhteen. Mutta vaikkei venäjää osaisikaan, kuvia puolivalmiista museosta voi jo katsella katsella tästä saitista: https://www.the-village.ru/village/city/picture-story/215081-muzey-brodskogo