1.

La Ultima Cena (Viimeinen illallinen tai suomeksi kirkollisesti Pyhä ehtoollinen) on Leonardo da Vincin maalaus, joka löytyy Milanosta. Sen aihe on uskonnollinen; Juudas on jo pettänyt Jeesuksen. Meidän seurueemme kokoontuu myös edellisenä iltana mutta ilman petosten häivääkään. Me muistelemme Svetaa, jonka syntymäpäivä on 20.11. Hän olisi täyttänyt 56 vuotta. Nuori tyttö hän oli minun silmissäni ja sellaisena tulee aina pysymään. Illastamme rauhassa poissaolevan muistoksi ja puhumme hänestä rakkaudella. – Svetan Juudakset eivät ole läsnä.

2.

Mukana on pieni perheeni, johon kuuluvat Svetan vanhempi tytär Olesja, vnutshka Sonja ja Olesjan mies Ruslan sekä nuorempi tytär Olja. Paikalle on pyydetty myös Svetan paras ystävä Nadja ja hänen tyttärensä Arina jota tietenkin kutsun Grilliksi. Mutta Arishka kestää senkin. Paikaksi sovitaan taas korealainen ravintola Bab jib, joka löytyy Vasilinsaarelta. Se sijaitsee lehtikuusten kansoittamalla Kuibyshevin kävelykadulla ja ravintolan toinen kerros on korkea ja väljä. Musiikki pauhaa, televisio on päällä, mutta ruoka maistuu ja palvelu on nopeaa. Ja ennen kaikkea, olemme lähellä Smolenskin hautausmaata ja Svetan hautaa.

3.

Toivon mukaan tämä ultima cena ei jää viimeiseksi vaan voimme jatkaa traditiota vastakin. Myös Sonja pitää paikasta, jopa sen ruuista. Monet ovat tulisia, mutta niiden merkkinä on ruokalistassa chilipippurin kuva. Muutama mietokin annos löytyy. Me valitsemme Nadjan kanssa sellaiset. Kyseessä on ramenin kaltainen keitto jossa paljon mereneläviä. Myös samoilla merenelävillä täytetty pizzanmuotoinen ja -kokoinen munakas valikoituu kaikkien naposteltavaksi. Ja juotavaksi vihreää tai mustaa teetä.

4.

Nadjan kanssa muistelemme menneitä, puhumme Svetasta. Pientä murhetta on kummankin äänessä, mutta paitsi kaipausta, myös hellyyttä. Muistan, miten Nadja aikanaan oli kauhuissaan kun Sveta kertoi hänelle minusta ja oli heti liittoamme vastaan. Suomalainen mies! Ei ehkä ole enää. Hän näki vuosien myötä sen, minkä minä puolestani koin. Kummallekin meistä, niin Svetalle kuin itselleni yhdessäolon aika oli selkeästi onnellinen, todellinen päätepiste pitkällä tiellä. Tämän voin edelleen sanoa. Tiedän jo, että sellaisena se tulee mielessäni myös säilymään.

Otan kuvan Nadjasta, Arishkasta ja Oljasta. Tyttäret ovat nykyään parhaimmat ystävät kuten olivat äidit ennen.

5.

Nopeasti kuluu ilta, eroamme siellä mihin autot on saatu parkkiin ja lähdemme tahoillemme. Nadja vie Oljan kotiin, koska Ozerki on matkan varrella; minut Ruslan taas jättää Kazanin tuomiokirkon kulmalle, josta on mukava kävelymatka Verikirkon kautta hotellille Moikan varrella. Sonja jää vilkuttamaan autoon. Mutta ei yhteytemme tähän loppu. Me tapaamme vielä – niin täällä kuin Suomessa.

6.

On tiistaiaamu, iltapäivän Allegrolla suuntaan kotiin, jossa kuulemma on jo pientä pakkasta ja aurinkoakin. Pietarin sää on ollut pilvinen, vaan mieliala ei. Paljon olen myös kuvannut. Taas! Toisaalta uusi kamera suorastaan houkuttaa siihen; se ottaa kuvia silloinkin kun vanha jo olisi sanonut stopin. Sonyssa oleva Zeissin optiikka ei näköjään tunne sanaa pimeä ja on myös hitusen terävämpi edellistä Canonia, jonka linssi oli keskeltä jo säröllä. Kyllä tekniikassa on myös puolensa, kuten kaikessa kehityksessä. Huonoista puolista en tässä yhteydessä halua puhua.

7.

Kuvia toden totta riittää. Pietari, jälleen kerran. Play it again, Sam. Ja Sony soittaa. Ensiksi  kuva Kesäpuistosta joka on jo Syyspuisto. Talviteloille on pantu kaikki: patsaat ja suihkulähteitten vesi.

Sitten kuvaan Syyspuiston puut, jotka heijastuvat sisäänkäynnin edustan suureen tekolampeen.

Lähden puistosta pois ja kuljen Moika-joen reunustaa, nyt syksyn riisumaa. Näppään taas kuvan, jollaisia olen ottanut myös ennen. Ja otan varmaan vastakin.

Jo eilen kuvasin vanhan naisen ulkoilluttamassa mäyräkoiraa varhain aamulla. Yksin ja kaksin. Kaksin, mutta sittenkin yksin? Rakkaus eläimiin on Venäjällä joka tapauksessa pakon edessä usein suurempaa kuin ihmisiin. Vanhoilla naisilla on näköjään myös vanha koira, yhtä hitaasti kulkeva.

Pääsen Gribojedovin kanaalille joka kohtaa Moika-joen. Siinä on aina voimakas virtaus. Miten monta kertaa me ylitimmekään Moika-joen Svetan kanssa kolmen sillan kautta. Jo silloin sillat olivat todellinen Bridges over troubled water. Mutta koska olimme yhdessä, murhetta emme tunteneet. Ensimmäisen kuvan olen ottanut päivällä ja toisen ennen aamun valkeutta.

Kazanin tuomiokirkko odottaa. Pihalla on yksi valkea kyyhkynen. Rauhan merkki. Näen sen myös tervehdyksenä vaimoltani. Toinen kyyhky, ei sentään kaiketi sama, löytyy Mihailovskin puistosta myöhemmin.

Kirkon jylhissä ovissa ei näin aikaisin aamulla ole tungosta. Kiinalaisetkin ovat ihme kyllä poissa. Ehkä he ovat jo odottamassa superrikkaille tarkoitettujen meripihkakauppojen avautumista. Talliaukion putiikin eteen ajetaan kiinalaisten turistibusseja väliin kaksoisparkkiin. Muistan Kaliningradin kaivoksen, josta 80 prosenttia meripihkasta saadaan. Tääällä ja Kiinassa on sitten loppusijoituspaikka.

Menen sisään kirkkoon ja sytytän kynttilän vaimolleni ikonin katseen alla.

Hyvää syntymäpäivää, daragaja moja. Tässä kirkossa ei saa kuvata. Löydän tietokoneen muistilta kuvan, jossa Sveta puolestaan yhdeksän vuotta sitten sytyttää kynttilää Turun tuomiokirkossa. Kymmenen vuotta on nyt kulunut siitä kun me ensi kerran tapasimme 10.10.2008.

Hotelli Moika 5 löytyy taas, kun palaan vaimoani ja ikonia tervehtimästä. Tien hotellille osaan jo unissanikin. Kuvassa on tosin vain aavistus hotellista eli sinne johtavasta porttikongista, josta sisäpihalle päästään.

Painan summeria, portin rautaovi avautuu. Nyt voin ottaa kuvan hotellin sisäpihalle avautuvasta fasadista ja valaistusta aamiaishuoneesta, jossa vasta pari ihmistä. Kohta istun siellä minäkin ja juon vielä kupin kahvia. Tänään on lähtöpäivä. Sitarlan koti odottaa. Mitä kotimaassa sitten on edessä, sen toivon näkeväni huomenna.

(20.11.2018)