Selkä edellä tulevaisuuteen


1.

Silläkin tavalla voi edetä tai paremminkin täytyy matkustaa, jos sattuu istumaan Allegrossa ja vaunussa numero 4 tuolissa numero 3. Puolet vaunun istumapaikoista ovat menosuuntaan, puolet kääntävät sille selkänsä. Ja kun palataan takaisin tuolienkin osat vaihtuvat. Elämässä ei siten mikään ole täysin mahdotonta saati yksitoikkoista.

2.

Kun kiitää selkä edellä Pietariin, katsoo jatkuvasti myös menneisyyteen. Tiedossa ovat kahdetkin syntymäpäiväjuhlat, joista toisen viettäjä on jo vainaja. Mutta juhla sekin, varsinkin kun kysymys on vaimostani. Olen löytänyt Prismasta halvan kynttilälyhdyn (kalliit kuulemma varastetaan kuten nykyään myös Suomessa) ja muutakin vastaavaa koristetta. Nyt laittaisimme haudalle sen ison kivenkin, jonka Lapista kaivoin ja jonka Ruslan jo toi autossaan Pietariin. Vähä kerrallaan hauta muuttuisi omemmaksi näinkin, ennen kuin se saataisiin lopulliseen formuunsa.

3.

Tapaan pienen perheen. Sonja nukkuu autossa. Puhumme siksi kuiskaten, kun minua viedään hotelliin. Sen pihalla minua vastaan kävelee aivan valkea enkeli. Ei kuitenkaan Jeanne d´Arcin taivaallinen sanansaattaja vaan pietarilainen nuorukainen menossa töihin seisomaan liikkumatta kadun varteen korokkeelle kuvaamista ja rahaa odottamaan. Pidän sitä silti hyvänä enteenä.

Respassa ilmottaudun ja saan nyt uskollisen kanta-asiakkaan alennuskortin: 20 % aina hinnasta pois. Ei paha, vaikka hinta ei nytkään hirvitä. Minkä suurkaupungin ydinkeskustassa voi kolmesta yöstä maksaa yhteensä vähän yli 100 euroa isosta huoneesta hyvässä hotellissa. Amsterdamissa hinta olisi ollut kymmenkertainen, jos aivan keskustaan olisi tahtonut, muistan. Kaiken lisäksi kylpyhuoneesta löytyy sauna ja jacuzzikin. Vaan niitä en nyt käytä. Nopeasti puran tavarat ja otan mukaan sen mitä tarvitaan ja palaan autolle.

Kun edelleen kuiskien ajamme kohti Smolenskin hautausmaata, Sonja alkaa heräillä. Hän tuijottaa minua ensin epäuskoisesti ja kääntää äkkiä päänsä pois (koshmar – painajaisuni?), mutta tutkii minua sitten taas vaivihkaa. Djeda siinä sittenkin on. Ja kun alamme kävellä isoa asvaltoitua tietä, Sonja on taas hereillä ja elementissään. Kahdessa viikossa hän puhuu yhä enemmän ja selkeämmin, on taas myös kasvanut, muuttunut ja kaikella tavalla aikuistunut: osaa jarruttaakin kolmipyöräisellä samokatilla, potkulaudallaan. Ja kun sen tekee, katsoo minua voitonriemuisesti. – Smotri, hän huutaa vielä varmemmaksi vakuudeksi. – Katso!

Minä katson. Kuinka en katsoisi.

4.

Haudalla viivähdämme sitten ison tovin. On tyyni lämmin harmaa päivä, asteita liki kymmenen. Se ei ole tavallista marraskuun kääntyessä kohti loppuaan.

Kaivan kiven syvemmälle hiekkakumpuun, vähän samalla lailla kuin se oli Äkäslompolonkin polulla. Myös siksi, ettei kenellekään vain tulisi mieleen ottaa sitä mukaansa. Lyhdyn sijoitamme samalla tavalla, niin kuin se olisi kiinni maassa. Lyhdyn sisälle sopii muumikynttilä hyvin. Sveta pitäisi kyllä siitäkin.

5.

Hautoja täällä riittää. Vanhat ovat aina kauniimpia kuin uudet.

Siihen yritämme mekin pyrkiä. Katse kääntyy taaksepäin ja eletyt vuodet ovat siinä. Tuskin niitä koskaan unohdan, sillä niin hyviä ne Svetan kanssa ovat olleet. Kaipaus on suuri,  minkä sille voi. Taas yritän ajatella, että ilman häntä olisin kuollut itse paljon onnettomampana kuin nyt. Hieman se auttaa ja paljon auttaa Sonjakin. Hän tahtoo jo lähteä ja kun jätämme haudan, Sonja porhaltaa edellä kaukana, jarruttaa ja pysähtyy taas katsomaan hymyillen. Missä nuo isot oikein kuhnailevat eivätkä heti saavu minua ylistämään!

5.

Olja ei ole mukana, hän viettää syntymäpäiviään ystäviensä kanssa. Me syömme Olesjan luona silti juhla-aterian nimenomaan hänen kunniakseen; 21-vuotias design-opiskelija on jo todella täysikasvuinen ainakin omasta mielestään. Paljoa ilman Olja nyt jää, mutta ystävilleen hän tarjoaa omiaan samaan aikaan. Täällä me syömme suomalaista lohta, pekankaa eli uunipaistosta, haudutettua ja maustettua kurpitsaa ynnä paistinperunaa. Todella maukasta kaikki. – Otshin vhkushno, sanon myös venäjäksi. Sanonnan opin Eduard Uspenskilta jo 70-luvulla, joka aina sitä toisteli kuin kotikasvatuksen ainoana muistona. Nyt Eetuakaan ei enää ole.

6.

Ylen saitilta luen, että Eduardin Fedjasta tehdään aivan uudenuutukaisia animaatioita, joissa puhutaan skypen avulla ja kirjoitellaan blogeja.

Eduard on kuulemma antanut luvan juuri ennen kuolemaansa. Vaikea uskoa, koska niin pahoissa riidoissa hän samaisen vastapuolen kanssa oli, kävi oikeuttakin. Mutta voihan luvan antaa myös ruumis eli se joka copyrightin heti kuoleman jälkeen omistaa.

Money = djengi = rahaa. Kyllä se kaikessa kulttuurissakin jo pyörittää maailmaa. Mammonataiteen tuloksia ei kuitenkaan voi juuri ihailla.

Eetu, Eetu. Jälleen kerran mieleen palaavat Tuomas Anhavan säkeet:  ”Heitä joita on vähän, on yhä vähemmän.” Tuo todella lahjakas ja todella ikuinen, oikukas ja eläväinen lapsi pysyy kyllä muistissani. Ystäviä olimme yli 40 vuotta. Kohtalo heitti kaiken aikaa häntä ylös ja alas. Nyt ei Eetu enää koskaan voi muistaa minua kirjeillään. Hän kirjoitti ne aina erikseen ja lähetti sitten liitetiedostoina viestien mukana, piti vanhaa tapaa siten kunniassa. ”Hannu, myi starie Zhiguli – Hannu, me olemme vanhoja Ladoja…” hän kirjoitti parisen vuotta sitten. Toinen Lada on nyt jo romuttamolla ja toiseenkin on vaihdettu ja yhä vaihdetaan osia kaiken aikaa. Enää vain taivaallinen Petshkin voi tuoda Eetun viestejä postilaatikkoon. Mutta kun etenee takaperin, muistaa.

7.

Sonja tahtoo että luen hänelle ja hakee kysymättä lempikirjansa. Se ei suinkaan ole venäläistä lastenkirjallisuutta, vaan Minttu-kirja jossa on kolmekin eri Minttua yhdessä.

Saan luvan venäjäntää suomalaista tekstiä. Mahtaisi Maikki, poikani äiti, olla iloissaan, jos tietäisi. Otan pari kuvaa ja lähetän ne viestin mukana hänelle Suomeen. Ehkä jokaista kirjailijaa kiinnostaa se, että vanhoja kirjoja yhä luetaan ja tässä tapauksessa luetaan yli kielirajojenkin noin vain. Siihen pystyy vain pieni ennakkoluuloton lapsi! Jatkan tekstin kääntämistä ja Sonja katsoo minua taas aivan läheltä ja koettaa sitten leukaani: parta on ehtinyt taas päivän aikana kasvaa santapaperiksi. Se on Sonjalle uusi kokemus ja huvittaa häntä suuresti: – Barada – parta! Ja taas Sonja koskettaa sitä. Semmoista ei hänellä onneksi ole!

 

(18.11.2018)