Tänään on taas uusi päivä. I dag sanoilla aloitti Guss Mattsson hienot pakinansa joita kai nykyään kutsuttaisiin kolumneiksi. Tänään käytän samaa aloitusta minäkin, koska on syytä juhlaan. Tänään on Pietarissa Oljan 21. syntymäpäivä. Ja tänään olen jo viestillä onnitellut häntä, joka siellä kuitenkin vielä nukkuu. Pietarissa vallitsee nyt jatkuva kesäaika, joten kello on siellä tuntia enemmän. Mutta syntymäpäivänään saa sankari sentään nukkua pitkään.

Eilen Olja lähetti viimeisimmän työnsä. Uusia värejä, uutta pyrkimystä still leben -sommitelmaan, jota myös nature morteksi kutsutaan. Kuollut luonto on joskus lähes oikeaa elävämpi, varsinkin Giorgio Morandilla. Tie eteenpäin on kuitenkin aina pitkä. Perille me emme koskaan pääse. Tai miten Haavikko sen runossaan kirjoitti: ”Ja niin on, että se joka ei ole seissyt mahdottoman edessä, sen porteilla, ei tiedä mikä paikka tämä maailma on.” Mutta silti pitää kulkea aina niin kauan kuin suinkin jaksamme.

Tänään on ulkona vielä pimeää, jos kohta naapurin kuusten yllä oleva taivas on alkanut heikosti sinertää ja sitten hitaasti muuttua kuulaankeltaiseksi. Kello on 7.45. Vielä vähän yli kuukausi ja päivä alkaakin taas pidetä. Sitä odotan kuin kuuta nousevaa. Ilman toivoa keväästä ei joulunaika tunnu miltään.

Tänään on myös armo uusi. Eilenkin tosin oli jo välipäivä sateissa, joten saatoin kulkea ulkona. Katselin luontoa, ihmettelin orvokkeja jotka yhä kukkivat. Myös keijunmekossa oli vielä muutama kukka elossakin. Tuo toinen kiitollinen ulkokasvi kukkii orvokkien lailla koko kesän aina joulukuulle, jos todella kovia pakkasia ei tule.

Rautayrtti ei kuki enää, mutta on vihreä ja virkeä muuten. Kukkivia sinivuokkoja en sentään mäellä vielä nähnyt, etsin niitä tosin ilman silmälaseja. Täytyy taas odottaa huhtikuuta, ellei jo maaliskuun loppua. Mutta kyllä ne jälleen tulevat ja peittävät valkovuokkojen kanssa koko mäen maamme lipun värein; se on aina suurempi mitä tahansa Haminan ennätyslippuakin.

Tänään minulla on kotipäivä. Ylihuomenna lähden taas Pietariin. Paitsi että Oljan syntymäpäivää on syytä juhlistaa (menemme sunnuntaina Filharmoniaan jossa esitetään mm. Mozartin pianokonsertto numero 20), vietämme myös vaimoni Svetan syntymän 56. päivää. Haudalle viemme silloin iso kiven jonka toin kesällä Lapista.

Kivi tuli mukaan merkillisellä tavalla. Olin katsomassa Kirkkopahtaa, suurta kymmenmetristä karhukasvoista seitaa Äkäslompolossa kun paluupolulla kompastuin. Käännyin katsomaan ja näin pienen kiven, joka katsoi minua. No, jatkoin matkaa, mutta kiven katse jäi piinaamaan. Käännyin taas ja palasin kiven luo. Se jatkoi katsomistaan.

Sveta? Minulla ei ollut edes puukkoa mukana, mutta aloin sitä käsin ja kuivien oksien paloilla irrottaa maasta. Se oli lujasti männynjuurien syleilyssä ja paljon isompi ja syvemmällä kuin ikinä olin ajatellut. Mutta en enää voinut antaa periksi. Lopulta sain sen irti lähes puolen tunnin ähräämisen (ja noitumisenkin) jälkeen ja raahasin autolle.

Kivi painoi kuin muinaiset syntini, vaan auton takakontti sai luvan kestää senkin. Joskus on tehtävä irrationaalisia tekoja, vaikkei niiden sisintä järkeä voi kenellekään selittää. Nyt kivi on jo Pietarissa, koska sain sen Ruslanin auton kyytiin. Itse en olisi edes jaksanut kuljettaa sitä rajan yli. Ensi sunnuntaina kivi on sitten myös haudalla. Luulen, että vain minä näen sen kauneuden. Mutta annettakoon tämä minulle anteeksi; ainakin Sveta antaa, näin uskon. Otan kuvan kivestä kun se lopulta on siellä. Nyt haudalla lepää vasta talven odotus.

Tänään ei vielä ole talven tuntua, mutta talvikin tulee, ainakin pitkä sääennuste lupaa vähitellen kylmenevää. Tänään saunan kesäveden putki täytyy irrottaa ja tyhjentää; vene on jo vedetty ja käännetty nurinniskoin. Viimeiset perunat odottavat että kaivan ne tänään maasta. Luin jostain että nyt vasta ne maistuvatkin, aivan kuin uudet perunat kesän alussa. Uskon sen, koska kokemusta löytyy; pelkkä laiskuus on ennenkin unohtanut perunaa maahan myöhäiseen syksyyn. Ja pian syksy on ohitse. Kun palaan, on marraskuukin, tämä kuoleman kuu, kulumassa loppuun.

Sitten koittaa joulu. Se on joka tapauksessa taas kerran uudelleensyntymisen aikaa, valon voitto pimeydestä. ”Noël Noël!” Sitä huudettiin Reimsissä, kun Charles VII kruunattiin siellä kuninkaaksi Jeanne d´Arcin johdolla vuonna 1429. Joulu-huudoilla viitattiin Betlehemin tähteen ja Jeesukseen, mikä oli suurin mahdollinen ylistys uudelle kuninkaalle. Mahdetaanko enää ketään kunnioittaa aivan noin?

(15.11.2018)