Paasilinnan veljessarja tuli minulle tutuksi Erno Paasilinnan kautta, johon tutustuin 60-luvun lopussa, kun Erno vielä toimi Kariston kirjallisena johtajana ja Kariston kautta myös julkaisi. Hän jäi vapaaksi kirjailijaksi ja siirtyi sitten 70-luvun alussa Otavan talliin. Siellä hän myös pysyi aina kuolemaansa saakka eli vuoteen 2000. Ensimmäinen ´otavalainen´ kirja jonka kautta häneen yhä paremmin tutustuin oli Mainio vallakumous (1972). Mutta täyttä Paasilinnaa teos tietenkin oli kuten sitten aina jatkossakin. Kirjailijalla on vain yksi tie kulkea.
Arto oli Ernon pikkuveli, joka aluksi oli ison veljen selän takana mutta kurkki sieltä innokkaasti. Kun hän sitten lähti lentoon, niin lentojätkä hänestä myös tuli. Siitä levisi huhuja ja hänestä puhuttiin kuin legendasta ainakin.
Koskaan en ollut yhtä läheinen Arton kanssa kuin isoveljensä, mutta paljon mekin näimme ja Arto tapasi soitella. Kun kohtasimme sattumalta, jaakasimme mielellämme. Yhteyttä pidettiin myös Ernon kautta ja välityksellä. Samalla tavoin tutustuin vähitellen muuhunkin veljessarjaan, josta Reino eli Reksa liittyi joukkoon, kun toimi Moskovassa suurlähetystössä. Siellä saunailta, jossa Eduard Uspenskikin silmät ymmyrkäisinä istui, on jäänyt ikuisesti mieleen.
Myös Mauri-veli alkoi kirjoittaa. Siskoista Salme taas toimi näyttelijänä ja sitten jäänmurtajan emäntänä, joten jäänmurtajaankin olen hänen johdollaan tutustunut. Ernon hautajaisissa Tervolassa olivat paikalla lähes kaikki jotka suinkin sinne pääsivät. Kun arkku oli laskettu hautaan, sitä alettiin lapioida niin, että arkku vain peittyi. Mutta Arto piti edelleen lapiota kädessään ja sanoi, että eiköhän peitetä hauta kokonaan. Ja niin veljekset tekivät. Säästyi sekin työ hautuumaan henkilökunnalta.
Ernon hautajaisissa Tervolassa oli letkeä tunnelma. ”Ei mitään märyjuhlia”, hän oli sanonut. Arto kuitenkin liikuttui; isoveli oli isoveli ja heidän suhteensa olivat olleet väliin kaikenlaiset; väliin taas todella hyvät. Kun Arto piti kaipauspuheen, sitä kesti. Muistan Kuikeron hämärähkön tuvan, Arton äänen, ihmisten liikahdukset, tuoksutkin. Kaikki tämä palasi mieleeni, kun istuin Siuntion vanhassa kivikirkossa jonne tietenkin olin tullut etuajassa tosin samaan aikaan Petterin, Arton pojan ja hänen perheensä kanssa. Hän toimi näiden hautajaisten järjestäjänä ja hyvin toimikin. Petteriin tutustuin myös jo aikanaan ja Paasilinnan mainio kustantamo julkaisi muutaman kirjan minultakin. Olen myös siitä hänelle kiitollinen.
Vähitellen kirkko täyttyi. Vasemmalla istuvat aina ystävät, oikealla suku. Sukua oli paikalla edelleen paljon, myös Ernon tyttäret Maari ja Taija lapsineen sekä heidän äitinsä Elvi eli Tyyskä, Ernon ensimmäinen vaimo. Niin tuttuja ja läheisiä kaikki. Taijalla on talonsa ja poninsa Hiidenveden rannalla lähellä minua ja tapasimme usein perheitse Svetan vielä eläessä. Nuori Erno (12 v.) pitää päätään pystyssä aivan isoisänsä tavoin. Uutta Paasilinnojen polvea riittää.
Kirkkoherra Mirja Harhanen puhui selkeästi ja oli selvästi paneutunut asiaan. Arkku oli jo peitetty kukkatervehdyksin. Sain laulaa virsiä sydämeni halusta; se ilo luterilaisessa kirkossa aina on. Ortodoksien palveluksissa taas kuuntelen kuoron laulua, joka Pietarissa on maailmanluokkaa, jos kirkko sijaitsee Marinskin tai Filharmonian lähellä.
Petteri oli pyytänyt minut yhdeksi arkunkantajista, kun sellaiseksi nimetty oli sairastunut. Niinpä pääsin myös tositoimiin. Samuli Parosen arkkua olin tätä ennen kantanut Kalevi Seilosen parina, ja myös Maila Pylkkösen arkkua. Nyt toisella puolella oli Seppo Seitsalo, tuttu mies hänkin, kirurgi ja tenniksenpelaaja. Kuusi kantajaa kuten aina, vaan kaikki olivat tarpeen. Saimme arkun liikkeelle, sitten eteenpäin pitkin käytävää. Pakko sanoa että arkku painoi, olenko ehkä tulossa vanhaksi? En kai sentään. Ulkona odottivat rattaat jonka sitten kuljetimme lähelle avointa hautaa ja sinne lopulta taas kannoimme ja sitten laskimme arkun. Hauta oli syvä, lähes kolmimetrinen kun sitä näillä silmillä arvioin. Nyt ei Arto enää lapioinut, mutta me kantajat ryhdyimme siihen. Työtä sekin, vaan arkku peittyi, ei kuitenkaan kokonaan, vaikka muutkin tulivat hätiin. Lopulta kukat laskettiin haudan päälle asetetulle kannelle uudestaan.
Seurakuntasaliin mahtui kuusikymmentä ihmistä ja aivan täynnä se olikin. Sain istua rattoisasti Ernon tyttärien huomassa, ja jutella myös kirkkoherran kanssa. Artoa muisteltiin ja minäkin muistelin häntä; tosin enimmäkseen hiljaa mielessäni.
Arto oli Arto ja yhä on. Hän saattoi soittaa keskellä yötä, mutta yö oli hänen aikaansa pitkään. Selvin päin mitä järkevin, asiallisin ja kekseliäin mies, joskus humutuulellaan taas noinsanotusti pitelemätön. Jäniksen vuoden jälkeen ura lähti nousuun varsinkin Euroopassa, jossa eritoten Italia, Saksa ja Ranska pitivät häntä parempana ja nerokkaampana kirjailijana kuin synnyinmaa Suomi koskaan. Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan, sanotaan. Mutta kyllä hänestä Suomessakin pidettiin ja hänen kirjojaan rakastettiin, sen tuen antoivat varsinkin lukijat. Kun adresseja luettiin, oli kirjo suuri: Sauli Niinistön ja Jenni Haukion muistosanoista aina anonyymin lukijapariskunnan vastaavaan viestiin. Juuri tällainen on yhä maamme nimeltä Suomi.
Adressit luettiin Petterin toimesta loppuun. Sitten Maari soitti tunteikkaasti pianolla Myrskyluodon Maijan, Arton lempimusiikkia. Sitä kuultiin myös muilla instrumenteillä; jo kirkossa haitarilla ja huilulla. Mauri-veli piti muistopuheen, jossa hän kuvasi nimenomaan Arton nuoruutta. Arto oli ollut ojankaivajanakin Tervolan kotitilalla Kuikerolla vertaansa vailla, toiminut Maurin parina. Tämä oli tehnyt ojaa edellä, Arto tullut perässä. Paljon ei siinä päivän aikana ollut puheltu, ojaa oli kaivettu ainakin 70 metriä, joskus satakin. Ojurien päivänormi oli yleensä 60 metriä. Ei ihme että tilaisuuden päätti aikanaan Arton toinen lempikappale Pieni polku. Jos metsän, niin myös elämän halki se vie.
Jo lapsena ja nuorukaisena Artolta riitti fyysisestä raskaasta työstä huolimatta huumoria ja voimia myös kepposten ja kujeiden tekemiseen. Kuuntelin Maurin puhetta ja miellyin hänenkin tapaansa kuvata. Ymmärsin entistä paremmin, että Arton teokset perustuivat Veikko Huovisen lailla kirjailijan itsensä elämään, ja jos ei varsinaiseen elämään, niin vähintään kuvitelmiin omasta elämästä.
Arto ehti elämänsä aikana tehdä montaa työtä, niin käsillään kuin päällään. Hänellä oli jopa patentoituja keksintöjä, jotka monin tavoin voittivat Speden vastaavat. Elämänsä aikana hän rakensi ja näpersi kaikkea mahdollista erilaisiin taloihinsa. Luontoa ja merta hän rakasti. Kun on luonnon keskelle syntynyt ja siellä nuoruutensa asunut, tuskin siitä irti kukaan lopulta pääseekään.
Arton yöpuolesta taas kertoi hauskan tarinan naapurinsa ja hyvä ystävänsä Seppo Seitsalo. Yöllä oli ovikello soinut ja kun Seppo oli mennyt avaamaan, siellä oli seisonut Arto joka kysyi: ”Onko sinulla pullo viskiä.” Pullo löytyi ja Seppo palasi nukkumaan. Mutta hetken päästä ovikello soi uudelleen. Kun Seppo uudestaan unenhorteessa avasi oven, siellä oli taas Arto joka ykskantaan sanoi: ”Minulla on pullo viskiä. Tulisitko juomaan sen?”
Märyjuhlista ei nytkään siis ollut kysymys. Pitkä aika Kanervakodissa päättyi näin rauhaisaan kuolonuneen suvun ja ystävien läsnäollessa. Voin vain kuvitella millä malttamattomuudella Erno alkaa keskustella pikkuveljensä kanssa, kun tämän pitkästä aikaa tapaa. Ja senkin voin kuvitella, mitä Arto heti kärkkäästi vastaa. Niin veljekset puhuvat keskenään ja kaikki on taas kuten ennenkin. Elämän ja kuoleman välissä on ehkä sittenkin vain ohuenohut seinä.
(11.11.2018)