1.

Lauantaina täällä oli pyhäinpäivä. Harvat asiat ovat kuitenkin enää pysyneet pyhinä. Kaupat ovat auki, vain Alkot kaiketi ovat kiinni. Mutta olutta ja väkevämpiä juomia löytyy myös tavallisista kaupoista. Suomi siis edistyy, eurooppalaistuu ja mannermaistuu. Se on hienoa. Vai onko? Ne, jotka matkalaukkuolutta tai lonkeroa kaupasta kello 10 pyhäaamuna ostavat, myös sellaisilta näyttävät.

2.

Minut pyhäinpäivä kuitenkin pyhittää, ainakin vaivuttaa muistoihin. Ajattelen kaikkia heitä jotka ovat minulle merkinneet, mutta ovat jo jossain muualla, suoraan sanoen siis kuolleet. On monia jotka edelleen muistaa, mutta jotka eivät enää elä aivan samalla tavalla kuin ennen. Ja sitten on niitä jotka elävät yhä ja ovat usein hetkittäin jopa elävimpiä kuin ennen.

3.

Istun salin tuolissa, kuuntelen taas Pärtin Für Alinaa ja annan ajatusten harhailla. Ne kulkevat kellastuneeseen ja pian tummanruskeaan jokilaaksoon ja palaavat sieltä takaisin. Aivan kuten vainajatkin.

Mieleeni nousevat ystävät ovat kirjailijoita kaikki, tai lähes kaikki. Mutta onko se ihme. Samaa työtä tekevää ymmärtää parhaiten, varsinkin tässä ammatissa, joka on aina ollut eräänlainen kamppailulaji. On ensin kysymys julkaisemisesta, kustantajasta joka hyväksyy käsikirjoituksen, sitten rahasta eli toimeentulosta, maineesta joka lisää toimeentuloa, palkinnoista jotka hyvittelevät egoa sekä omasta minuudesta, jonka olisi pysyttävä vahvana kaiken uhallakin.

Yleensä alkavan kirjailijan ura on loputonta kulkemista ylämäkeen. Ne harvat jotka huipulle pääsevät eivät siellä ikuisesti pysy vaan alamäki alkaa monesti aiemmin kuin kukaan odottaa, itsestä puhumatta. Ne taas jotka sinne jäävät keikkumaan joutuvat yleensä tekemään saman kirjan vuodesta toiseen. Joskus aiemmin kirjailija löydettiin kuoleman jälkeen ja hän sai silloin osakseen sen kaiken hyvän, mistä omassa elämässään ei ehtinyt nauttia. Nykyään tämäkään ei ole mahdollista, koska vanhaa kirjallisuutta ei tavallaan enää ole. Kun uusia painoksia ei oteta, kun klassikot unohdetaan, koko kirjallinen menneisyys vähitellen katoaa. Tuntuu että tämän hetken kustannuspolitiikka on jatkuvaa elämistä vuodessa nolla. Tänä vuonna nämä myytävät, ensi vuonna nuo. Kuka kohta muistaa mitä viisi vuotta julkaistiin. Kirjailija vain.

4.

Erno Paasilinnan kuolemasta on nyt kulunut 18 vuotta. Ernoa kaipaan ihmisenä ja ennen muuta keskustelijana, aamuhartauksiemme osapuolena, ystävänä ja ammattimiehenä, joka aina teki jotain lukemisen arvoista. Kun käyn Tervolassa hänen haudallaan, on kyseessä luonteva vastavierailu. Täällä talossani hän pistäytyi ennen kuolemaansa ja nukkui vaimonsa kanssa ateljeessa, jonka Arvi aikoinaan pykäsi liiterin päässä olevaan varastotilaan. Siellä on vieläkin tallella Zubrovka-pullo, jonka olin hänelle vierasvaraksi ostanut ja jota ei juotu aivan loppuun. Kaapissa pullo on ja pysyy kuten myös maarianheinä, joka yhä kohoaa kauniisti pullon sisälle jääneestä viinatilkasta.

Jos Ernon parhaita kirjoja alkaa miettiä, joutuu pieneen pulaan. Timo K. Mukan elämäkerta nousee ehkä näkyvimmäksi. Petsamo-eepos tietenkin. Ja aina satiirit, kyllä. Niitä kaivattaisiin ja tarvittaisiin nyt todella. Tuntuuhan maamme kulttuurikin syöksyvän sellaiseen tyhjyyden kuiluun, josta on vaikea palata. Puhumattakaan siitä, miten rahasta on tehty aina vain suurempi jumala.

5.

Ernon rinnalle nousee Alpo Ruuth, Alpi, Flemarinkin kasvatti, yhtä vanha kuin minäkin.

Alpo kuoli 16 vuotta sitten. Suuri voimahahmo, suuri sydän, suuri ihminen, jota sairauskaan ei murtanut, vaikka polvilleen häntä silloin yritettiin kaikin tavoin pakottaa. Jos Leino vaelsi Turtiaisen sanoin Kämpistä Cataniin, Alpo halttasi Ruoholahdesta Juttutupaan. Aina jalkaisin, aina sauvan kera, mutta pää pystyssä. Jos halvaus oli vienyt puhekykyä, ei ajattelukyvystä ollut kadonnut sanaakaan.

Oma polku on vihdoin saatu ja nimetty Katri Valan puistoon Kalliossa, jota Sörkan kundi rakasti. Hänen kirjoistaan nousevat minun mielessäni esiin varsinkin Kämppä sekä novellit joista edelleen paljon pidän.

Alpi, Alpi. ”Haise pahalle!” Tuota huudahdusta todella kaipaan. Hautana Alpolla on koko Suomenlahti, joten aina kun näen meren, voin samalla tervehtiä häntä.

6.

Jos näitä kahta vielä jollain lailla luetaan ja muistetaan, tuntuu että kolmas suuri hahmo on jo kuin täysin unohdettu kirjallisuuden maailmasta. Hän on Kerttu-Kaarina Suosalmi, Kaisu vain. Vaikka tuo vain on sittenkin väärin valittu sana. Jo Otavan käytävältä erotin aikanaan hänen tulonsa, kun korkea ja kantava ääni alkoi lähestyä huonetta jossa istuin. Ja niin alkoi sessio joka kesti vähintään tunnin ellei kaksi, kunnes Kaisu muisti toisen tapaamisen ja lähti kohti Kirjailijaliittoa ja Pirkko Pesolaa, liiton sihteeriä ja tätiään. Pian nämä kaksi istuivat Elitessä jossa Pirkon kanssa juotiin vähintäänkin kahvit ja liköörit. Ja sitten päivän päätteeksi oli kuitenkin taas lähdettävä kotiin Lahteen joko bussilla tai junalla ja loppumatka silloin vielä Kalliolaan taksilla.

Rakas Kaisu. Muistan että kerran Lahden taksit valitsivat sinut vuoden asiakkaaksi. Mutta se valinta olisi voinut tapahtua lähes joka vuosi kun vielä olit voimissasi. Ulkoisestikin olit näyttävä, mutta sisäisesti vielä suurempi. Ja ruuanlaittajana mestari kirjojesi lailla.

Hyvin toimeentulevat ihmiset on minulle edelleen läheisin Kaisun teoksista. Siinä on elämisen ja keskiluokan yrityksen, pusertamisen ja tappion koko kirjo. Kamppailulajista on kirjallisuudessa totisesti ollut kysymys ennenkin. Totisesti mutta hieman huumorillakin; klovnin hymyä  kyynelten lävitse tapaa elämä myös olla.

Kun mainio miehesi taidemaalari Jorma Kardén kuoli, katosi maailma jota sinä pääasiassa olit voimillasi pitänyt pystyssä; se sortui lähes saman tien. Päädyit sairaalaan, jossa kävin sinua katsomassa. ”Untamo!” huusit onnellisena kun näit minut enkä kuuna kullan valkeana tule tietämään tunsitko minut vielä todella.

Silti juuri tuo mystinen Untamo haluan olla sinulle vastakin. Hautasi löytyy Lahden radiomastojen juurelta. ”Se on hieno paikka, sieltä on hyvä näköala”, sanoit kerran. Sinne sinut ja miehesi Jorma haudattiin 17 vuotta sitten: ”Tytti ja Poju”. Ja yhä koko kaupunki lepää jalkojesi juurella aivan kuten ennenkin.

7.

Levy loppuu, pyhäinpäivä kuluu kaikessa muussa. Pitkäset tulevat, rattoisaa on olla ystävien parissa ja puhella. Sonja rakastuu taas kerran Minniin, pieneen koiraan, johon kaikki muutkin perheemme naiset ovat rakastuneet. Mutta Minni kestää senkin.

Niin pyhäinpäivä on taas kerran ohi. Alkaa aivan tavallinen sunnuntai. Kauppapäivä sekin. Kello lähenee kahdeksaa. Ylhäältä kuuluu jo Sonjan ääniä. Kohta alan siis valmistaa aamiaista. Se kuollut, jota kaikkein eniten tietenkin muistan, palaa taas mieleen. Hän on Svetlana, Sveta, vaimoni. Mutta hänen tyttäriensä ja lapsenlapsen kautta saan lohdun. Niinkin Sveta elää, ja silloin myös minä elän. Ja kun me kaikki joskus olemme kuolleet, ehkä joku muistaa meitäkin. Näin elämä tapaa yhä jatkua – jos ei ikuisesti niin ainakin hetken.

(Kuvan Svetlanasta otin Jerisjärvellä elokuussa 2017)

(4.11.2018)