(Kuva: Olga Aksjonova)

1.

Pietarin perhe saapui torstai-iltana. Koska he olivat lähteneet jo ennen ruuhkaa, perillä oltiin puoli yhdentoista maissa. Kaikki oli sujunut rajalla juohevasti, suomalainen rajamies jopa hymyillyt. Arvelin, että se johtui Sonjasta.

2.

Tuo silmieni ilo taapersi sisään vähän unisena, koska oli koko matkan sinnitellyt ja taistellut unta vastaan. ”Mennään djedaa katsomaan.” Nyt hän viimein oli perillä. Mitään ujostelua ei minun suhteeni ollut, vähän aikaa taloa kierreltiin, tutut paikat tutkittiin ja sitten istuttiin vielä keittiöön syömään. Olin tehnyt Sitarlan sienisopan herkkutateista, joita pakkasessa yhä on, sekä uunissa haudutettua pastaa (sekin a la Sitarla), joka taas on vuosia ollut Oljan lempiruoka. Se kelpasi Sonjallekin. Sen sijaan Olja, tuo kelpo matkatoverini ei nyt päässyt mukaan, vaikka olisi halunnut. Pietarissa ei yliopistosta kannata olla liikoja poissa; Amsterdamin reissu oli vienyt mahdollisuuden tämänkertaiseen. Mutta Suomeen Olja ehtii vastakin. Sitarlan talo pysyy myös silloin, kun puolet Hollantia on meren alla. Niin korkealla kalliolla Niemelän mäkitorppa sijaitsee.

3.

Sonja puhuu paljon ja mielellään. R-kirjain kuulostaa kiinalaisten sitä tarkoittavalta l-kirjaimelta; toistaiseksi. Hän puhuu ja puhuu venäjäänsä, ja kuten aina, lasten kieli on kielistä vaikein, paitsi lasten omille vanhemmille. Olesja ja Ruslan käänsivät normaalimmalle venäjälle sen mitä Sonja tahtoi minulle sanoa. Kyseessä oli pitkä kertomus siitä miten hän oli Okeaniassa nähnyt hain. Kysyin oliko isä yrittänyt kalastaa senkin, mutta isä ei kuulemma ollut mukana.  Hurja oli ollut hai, elottomat silmät, iso suu hampaineen. Mutta Sonja ei kuulemma ollut pelännyt.

Kalastajaisän mieli paloi selvästi joelle, kun haista puhuttiin. Iso hauki on jokemme hai. Kesällä Ruslan olisi jo lähtenyt sinne, mutta täysi pimeys (ei edes kuuta pilvien lomassa) esti sen nyt. Kun hän sitten perjantaina iltaseitsemältä otti virvelinsä ja lähti lähes yhtä pimeään, oli päässä otsalamppu. Kalaa ei löytynyt, mutta mies hapuili sentään polkua pitkin takaisin. Sysipimeä on jo maailmamme, myös valon puutteen tähden. Kaksi kertaa oli uistimeen silti joku tarttunut, vaan päästänyt heti irti.

4.

Mutta jätetään kalastus, onhan tämän tarinan keskiössä tietenkin Sonja. Häntä tutkin ja mietin aina mielelläni. Tyttö, vaimoni ja minunkin vnutshka, on nyt kaksi ja puolivuotias ja kasvaa kohitsen, muuttuu jo viikossa uudenlaiseksi. Hyvä että perässä pysyn.

Toisaalta hän on aina ollut jotenkin isompi kuin ikänsä. Kun äitinsä kärräsi äsken Pietarissa  Sonjaa ja vastaan tuli babushka samanikäisen pojan kanssa, babushka sanoi pojalle: ”Katso, pieni tyttö.” Silloin Sonja kohottautui seisomaan rattaille ja huusi kovaan ääneen: ”Ja bolshaja – Minä olen iso!”

Pienen sisällä asuu siten suuri sielu ja ego. Jo vähän yli vuoden vanhana hän alkoi puhua ja koska vanhemmat ihmiset puhuivat, puhui hänkin. Sonjan kielessä ei vain ollut tunnistettavia sanoja vielä juurikaan, mutta lauseiden pituus oli hämmentävä. Kaikessa hän muutenkin katsoo mitä isot tekevät; pieni todella tulee perässä sananlaskun tavoin. Kun kerran kiinalaisessa ravintolassa söimme puikoilla, puikoilla hänkin halusi syödä. Kyllä kulho tyhjeni vaikka tapa käyttää puikkoja olikin aivan omanlaisensa.

Myös piirtäminen sujuu. Jonkin asteen Yayoi Kusama hän vähintään jo on.

Nyt oikeita sanoja on paljon, vaikka lauseiden rakenne muistuttaa edelleen eräänlaisia pitkospuita. Ymmärrettäviä sanoja löytyy kyllä suomeksikin. Eilen hän sanoi ensitöikseen: ”Pitkä matka.” Myös lempisanontani ”No niin” sekä ”kiitos” kuuluvat Sonjan arkipuheeseen. ”Kiva” on myös opittu.

5.

Yö nukuttiin ja perjantaiaamuna herättiin tihkusateeseen. Sateen oli ennustettu jatkuvan koko päivän, mikä myös näytti pitävän paikkansa. Oli siis mietittävä muuta kuin ulkona olemista.

Olesja oli jo pitkään surrut sitä että Lohjan keskustassa sijainnut kirpputori oli lopettanut toimintansa. Lastenvaatteet kiertävät nopeimmin ja ovat kaikki hyväkuntoisia, koska niiden käyttöaika on niin lyhyt lapsen kasvaessa. Muutamilla euroilla on Sonjaa aina onnistuneesti puettu juuri sen kirpputorin voimin. Kirpushnik-sana jota vaimoni käytti, on kaiketi suomesta siirtynyt venäjään, baraholka on sitten jo ihan oma terminsä.

Etsin netistä Lohjan vielä toimivat kirpparit ja suunnistimme niille yhden auton taktiikalla: minä ratissa, Ruslan kartturina ja takapenkillä tärkeimmät: Olesja ja Sonja.

Matkalla Väänteenjoen pellolla oli satoja hanhia sekä iso lauma joutsenia. Piti ajaa hiljaa jotta niitä saatoimme ihailla, mutta eipä Saukkolantiellä koskaan ole isompaa liikennettä.

Harmaita tämänvuotisia joutsenenpoikasiakin näkyi muutamia, kaikkien pesintä ei ollut sittenkään epäonnistunut, vaikka pienempien lintujen määrä on vähentynyt puoleen omien havaintojeni mukaan. Miten äänetön ensi huhtikuu on, sitä en halua edes ajatella.

6.

Lohjan Keskuskirpputori löytyi Lempolasta. Olin joskus siellä pesettänyt mattoja ja muistin kirpputorin viitan joka ohjasi samaan osoitteeseen. Pesula Justiina oli ensin ja sitten sen vieressä iso tehdashalli, jossa kirpputorin kyltti.

Auki paikka oli, koska piha lähes täynnä autoja. Tämä kirpushnik oli myös Pietarin perheen mieleen. Itse lähinnä harhailin ja ihmettelin hallin mahdotonta ja sittenkin mahdollista maailmaa.

Kovin paljon se ei omasta kodistani itse asiassa eroa; niin paljon tavaraa ja tauhkaa on Sitarlan taloon vanhemman siskoni mielestä kertynyt. Mutta aivan kaikkea en minäkään sentään tänne enää ottaisi. Vanha putkiradio on kaunis, vaan mitä sillä tekee.

Ehkä se kelpaisi trendikkäänä sisustusesineenä johonkin salonkiin? Sellaisella kuuntelin aikanaan Radio Luxembourgia sen väliin häipyvää lähetystä jäljittäen; musiikkia, joka täysin poikkesi siitä mitä Suomessa soitettiin. Nyt musiikki on jo samaa jyminää ja jumputusta aivan kaikkialla maailmassa, kiitos tekniikan kehityksen.

7.

Kävimme vielä Kirppusissa City-Marketin (Sittarin) takana sekä Kierrätyskeskuksessa joka sijaitsee sairaalaan vievän tien varrella.Kaikkea löytyi niistäkin. Varsinkin Sonja nautti. Iso nukke katsoi häntä, Sonja katsoi nukkea. Mutta vain hetken. Nukke jäi yhä kaipaamaan uutta kotia.

Mihin Sonja maksullisia Hop-Loppeja tarvitsee, kun ilmaisella kirpputorilla riittää vaikka mitä nähtävää, istuttavaa, koettavaa. Pieni tuoli sai heti käyttäjänsä, iso juna tai auto tai hevonen istujansa, kiikkutuoli keinujansa. Muumisateenvarjokin löytyi, se sopi juuri tähän  päivään ja sai luvan jopa tulla mukaan. Muutama euro ei ollut siitä iso hinta.

Suurimman ilon näytti kuitenkin tuovan laatikollinen palloja. Niitä hän surutta otti, potki ja juosta viipotti perässä pitkin kapeita käytäviä, jos kohta palautti pallon aina takaisin laatikkoon.

Vaan pian hän taas poimi sieltä uudenvärisen. Varsinkin violetti pallo kelpasi. Sen hän olisi mieluusti tuonut kotiinkin, mutta äitinsä kertoi että kotoa löytyi jo pallo poikineen. Sonja pahastui niin, että otti pallon, meni seinustalle ripustettujen vaatteiden sekaan ja seisoi siellä piilossaan pitkään hipihiljaa pallo kädessä. Jalat paljastivat kuitenkin hänen olinpaikkansa.

Pientä murhetta ei onneksi kestänyt pitkään. Pallopeli voitti. Kylläpä hän sitten taas juoksikin eikä se tuntunut haittaavan ketään. Juroina pidetyt suomalaiset olivat yhtä hymyä tähän tulevaan Messiin törmätessään, väistyivät ja antoivat tietä. Eivät kuten Gogolin Kuolleitten sielujen lopussa ”karsaasti”, vaan mielellään. Lapsen ilo näkyy onneksi herättävän ilon yhä myös aikuisissa. En ole jalkapallon ystävä, mutta uskon, että parempi on palloa potkia kuin toisiaan. Siitä olisi kaikkien kansojen kesken hyvä lähteä.

(3.11.2018)