1.

Sunnuntaina aamulla on taas hyvä ilma. Ehkä siksi että otimme sateenvarjot Suomesta mukaan. Meitä oli Eevan viesteissä neuvottu pysymään päivä Zaandamissa, koska itse Amsterdamissa juostaan pyhäpäivänä maraton, joka kuulemma aina saa kaupungin sekaisin.

Kysyn siitä aamiaisella respassa ja he ovat toista mieltä, ainakin bussilla voi matkustaa ihan tavallisesti kaupunkiin. Mutta olen jo ehtinyt tehdä toisenlaisen suunnitelman ja päätämme silti noudattaa sitä. Edessä olisi päivä maalla. Ei ehkä piknik a la Manet tai Monet, mutta jotain sinne päin.

2.

Esitteistä oli löytynyt parikin kiinnostavaa kohdetta ihan seudultamme: Zaanse Schans,  vanhojen tuulimyllyjen alue, taidemuseo siellä (mainostavat että heillä on Monet´n maalauksia) sekä Pietari Suuren talo jossa hän asui Zaandamissa ollessaan. Pietarin kaupunki on paljon velkaa Hollannille kanaviensa kautta ja venäläinen laivanrakennus myös. Juuri Zaandamissa Pietari Suuri kävi sitä tutkimassa. Yhä Pietarissa on ikivanha punatiilinen linnoitus nimeltä Novaja Gollandija (Uusi Hollanti). Nyttemmin sotilaat ovat kadonneet ja linnoituksesta on tehty ihmisten iloinen vapaa-ajanpaikka.

3.

Respa neuvoo menemään ensin Pietari Suuren taloa katsomaan, ottamaan sieltä toisen linjan bussin ja jatkamaan matkaa Zaanse Schansiin. Neuvoja kuuntelen täällä mielellämme. Aamiaisen jälkeen menemme bussipysäkille ja jäämme odottamaan sitä bussia joka veisi meidät Zaandamin keskustaan.

Yksi bussi saapuu. Se pysähtyy, avaa ovensa ja kuski katsoo meitä. Me katsomme häntä. Viimein kysyn meneekö hän Czar Peterhuisjelle – Pietari Suuren talolle. Hän nyökkää. Piipautamme matkakortit ja nousemme bussiin.

Hän kysyy englanniksi miksi viivyttelimme ja tajuaa äkkiä itse, ettei bussissa ole numeroa näkyvillä edessäkään. Pieni liike ja numero ilmestyy.

Nuori arabin näköinen kuskimme lupaa kertoa, milloin meidän on syytä poistua talolle. Ja hän kertoo myös; huikkaa meille, pysäyttää auton risteykseen ja alkaa seikkaperäisesti kuvailla pientä kujaa, jonka perältä talo löytyisi. Bussi on täynnä matkustajia mutta kukaan ei sano mitään viivytyksestä. Sitten hän katsoo silmiin, puristaa kättä ja sanoo: – Olet ystävä, hyvää matkaa.

Hämmennyn ja laitan käden sydämelle. Hyppäämme Oljan kanssa pois bussista, vilkutamme ja lähdemme sitten talolle.

Seikkailumme ei suinkaan lopu tähän. Menemme ehkä sittenkin väärää kujaa pitkin ja löydämme itsemme aukiolta jossa ei viitan viittaa, kauppoja vain. Kaikki paikat ovat kiinni, onhan sunnuntai ja aamupäivä. Kun aukiolle tulee lopulta ihmisiä, kysyn heiltä. Kukaan ei tiedä, mutta yksi nainen alkaa todella nähdä vaivaa. Hän muistelee talon nähneensä.

Kuljemme sinne tänne. Nainen valittaa huonoa englantiaan josta kuitenkin saa täysin selvän. Naisen nimi on Ingrid, hän on viisikymppinen ja asunut Zaandamissa vasta 36 vuotta. Koskaan hän ei Pietari Suuren talossa ole käynyt, häpeäkseen, kuten sanoo. Mutta Pietari Suuren patsaan hän tietää ja vie meidät ensiksi sen äärelle.

Sinne kulkiessamme kuulen jo hänen elämäntarinansa. Hän on perheetön ihminen joka huolehtii toisista, on juuri menossa jokasunnuntaiselle vierailulle halvautuneen ystävänsä luo. – Mitä me teemme, jos emme auta toisiamme, hän kysyy. Ja minä vastaan: – Juuri niin. Se on ihmisen tehtävä.

Patsaan luona hän pysähtyy ja haluaa ottaa meistä kuvan kamerallani.

Patsaalta lähtevät myös katuun upotetut siniset jalanjäljet (Pietarilla oli pieni jalka mutta pitkä askel) jotka vievät museolle. Niin kapea on lopputie ja vielä remontissa, ettemme taloa sen perältä olisi löytäneet.

Museon edessä hän haluaa kuvata meidät vielä omalla puhelimellaan ja lopulta otamme ristiin rastiin kuvia. Minä Oljasta ja hänestä.

Ingrid olisi vienyt meidät museon jälkeen vaikka minne, mutta ystävä odotti. Ja niin me eroamme Ingridistä. Hyvää lomamatkaa Barcelonaan, toivotan. Turha sanoakin että Olja on otettu tällaisesta. Ensin bussikuski ja nyt sitten vielä tämä!

4.

Olemme museon ainoat asiakkaat, mutta kun teemme lähtöä, tulee sisään sentään kaksi vanhempaa naista. Nuori poika kertoo tiskin takaa talon tarinaa ja jakaa lehtisiä. Puutalo on Hollannin vanhimpia, siksi sen ympärille on rakennettu tiilitalo. Paikka tuo mieleen Stalinin kotimökin ympärille kohotetun palatsin Gruusiassa. Mutta se palatsi on täyttä ja oikeastaan kammottavaa kitchiä, tämä taas vaatimaton ja hyvin suojattu vanha talo vain. Kaunis, liikuttavakin. Myös puu kestää satoja vuosia kun sitä oikein hoitaa. Talon rakentamiseen on käytetty samaa puuta kuin aikanaan laivoihin.

5.

Zaanse Schansiin vievälle toiselle bussille osaan jo kulkea, muistan missä iso tie menee. Kun bussi sitten pysähtyy hetkeksi päätepysäkille, naiskuljettaja kertoo englanniksi että siitä se veisi ihmiset takaisin Amsterdamin rautatieasemalle 15 minuutin välein.

Palvelu pelaa. Pelaako se missään muualla näin hyvin?

6.

Ensin näkyy museo, sitten tuulimyllyt, sitten bussit ja ihmisten laumat. Iso alue on selvästikin hyvin suosittu kohde, mutta on myös kuulas sunnuntaipäivä.

Käymme ensin katsastamme seudun. Tuulimyllyjen siivet liikkuvat. Näen kyltin Windmill-cruises ja ehdotan Oljalle että menemme joelle. Hänellä ei ole mitään sitä vastaan. Lopulta laivuri saapuu ja vesibussi lähtee.

Moderni maailma on kaikkialle kehittänyt audiosysteemit, kaiketi koska lukutaito rappeutuu. Ja näin se kyllä rappeutuukin.  Audiovempaimissa alkavat tuulimyllyt puhua. Oljalla on jälleen apparaatti korvalla, minä kuuntelen paatin kauttimesta ilmeisesti samaa radiokuunnelman tapaista, jossa tuulimyllyjen mies- ja naishenget tarinoivat milloin englanniksi, milloin hollanniksi kaikenlaista lapsellista ihan sillä tutulla näyttelijän tyylillä.

Lippuun olemme saaneet oikeuden vierailla tuulimyllyllä joka oli saha ja yhä on. Siitä tuleekin kiinnostava poikkeama, koska siellä näytetään miten isosta, paikalle uitetusta tukista aletaan sahata lautoja, aivan kuten ennenkin.  Omin silmin nähty tarina on todellinen ja aito, vaikka kyseessä onkin vain näytös. Piha myllyn ympärillä on kyllä sahattuja lautoja täynnä.

Kaiken voiman antavat tuulimyllyn siivet! Vuosisadat tuulta on täällä jo hyödynnetty. Koko Zaandamin alueen teollisuus on perustettu myllyjen varaan. Me katsomme muiden turistien mukana. Tuuli alkaa sahata, ja kun tukki tapaa kaiken aikaa liikkuvat sahanterät, äänet kovenevat. Puru tuoksuu hyvältä.

Kun on nähty mitä on haluttu, menemme odottamaan vesibussia sen uudella kierroksella. Ja sitten olemme laivan myötä taas lähtöpaikassa.

Kaakao tuoksuu ilmassa, toisin kuin Amsterdamin keskustassa jossa kannabista kaupataan kaikkialla, polkupyöräkorjaamon lasikaapissakin. Siitä otan myöhemmin kuvan.

7.

Zaandamin museo on ulkoa komea, sisältä vaatimattomampi. Se on itse asiassa kotiseutumuseo, jossa todella on kaksi Monet´n työtä, toinen tosin lainassa. Otan kuitenkin kuvan sen paperisesta replikasta.

Kaunis työ kaiketikin. Monet maalasi täällä aikanaan parikymmentä vastaavaa. Opin myös seudun teollisuuden historiasta sen mitä minulle halutaan kertoa. Erityisesti minua kiinnostaa se, että jos isoja pato- ja pumppausjärjestelmiä ei olisi, ehkä noin puolet Hollannista jäisi meren alle. Maisema on joka paikassa tasaista, kaikkialla vettä. Kun hengittäviä sokkeleita ei osu silmään, miten mahtaa olla homeen kanssa? Maa taitaa myös yhä painua, kun Suomessa se nousee. Jos meren pinta kohoaa ennusteiden mukaan, pitääkö aina vain uusia patoja tehdä? Jo nyt monet talotkin ovat vallin takana paljon alempana kuin padon takana virtaava joki tai suolampi. Ehkä en aivan osaisi asua sellaisessa talossa, olkoonpa kuinka idyllinen tahansa.

8.

Syömme isossa pannukakkuravintolassa kevyen välipalan, without pancakes, ja palaamme sitten hotellille. Koska bussit tosiaankin kulkevat, ajamme vielä iltapäivän lopulla Amsterdamiin.

Kuljemme pitkin keskustan ahtaita katuja ja kujia, ohi prostituutiomuseon, ohi coffeeshoppien, ohi kannabiskatkujen. Canna-cakes! Kannabistikkareitakin näkyy myynnissä. Kuljemme ihmisvilinässä sinne ja tänne ja tuonne, kunnes se todella alkaa väsyttää.

Talot ovat kauniita, ihmiset eivät aina. Ketä syyttää, maailmaa vai itseään?

Kuvaan enää vain puhelimella. Nyt saa kuvaaminen riittää, kunnon kameran jätin jo hotelliin. Hyvin se kyllä on palvellut. Ilta hämärtyy. Löydämme lopulta pienen ravintolan joka miellyttää, se on vanha ja olemme ainoat asiakkaat hetken. Siinäkö minun onneni.

9.

Kun on syöty mitä on saatu, suuntaamme keskusasemalle katsomaan paikkaa minne maanantaina saamme matkatavarat säilöön; lento lähtisi vasta illalla. Meille jäisi vielä monta tuntia aikaa kulkea kaupungissa.

Asema eli Centraal on komea kuin palatsi.

Sitten bussiin joka vie meidät hotelliin vailla kommervenkkejä. Mutta jotain tehtävää hotellissakin vielä löytyy. Finnair on lähettänyt sähköpostiin boarding-pass -tiedotteensa kuten aina. Buukkaan meidät lennolle ja alakerran respan poika printtaa passit. En pidä kännyköiden näytöistä, tässäkin luotan enemmän paperiin.

Hetken vielä luemme ja sitten alan nukkua. Olja jää lukemaan, mutta se ei minua häiritse. Pitkä päivä on taas pulkassa. Kun on väsynyt, tulee uni. Ja tuleehan se. Kuinka Tuurin Antti aikanaan lausahtikaan: ”Hyvä omatunto on paras päänalunen.”

(22.10.2018)