Rembrandtin talo


1.

Lauantaipäivän taidematka alkoi Rembrandtin talosta. Aamiaisen olimme syöneet niin aikaisin, ettei hotellin ravintolassa ollut vielä muita asiakkaita.

Ystävällinen nainen paistoi silmiemme edessä omeletinkin Oljalle; itse tyydyin vähään ja hedelmäpitoiseen aamupalaan. Enpä olisi ennen uskonut että ikää myöten päädyn lähes kasvissyöjäksi. Mutta vain lähes. Kana on minulle kasvista koska syö jyviä, lammas samoin kun mutustaa kasveja. Lehmän maito taas kuuluu kahviin, ruokapöydän juustoista puhumattakaan. No, kova vuohenjuusto on ehkä se mistä eniten pidän. Joskus siihen sorrun.

2.

Bussi tuli ja kuljetti meidät taas rautatieasemalle tuttujen kiemuroiden kautta. Olin puhelimen kartasta jo nähnyt että suorin ja nopein tie asemalta museoon oli kulkea jalkaisin ja kun ensimmäiselle kadulle pääsimme, se jatkui lopulta vain vähän toisennimisenä, kunnes yllättäen edessämme oli kahvila: Rembrandt´s Corner.

Emme heti menneet kahvilan vieressä sijaitsevaan museoon, vaan katselimme lauantain kipputoria. Kanaalin varrella oli tarjolla vaikka mitä vanhaa tavaraa afrikkalaisista puuveistoksista käsittämättömiin vaatekasoihin, joita mahdollinen ostaja ilmeisesti sai penkoa. Suomessa en koskaan ole moisia röykkiöitä nähnyt. Eivät vaatteet tainneet maksaa juuri mitään, vaikka tuskin ne ilmaisiakaan olivat. Myyjiä näkyi, tosin useimmilla puhelin kädessä tai korvalla.

3.

Museo oli vielä hiljainen. Rembrandtin koko nimi on tunnetumpaa alkua pitempi: Harmenszoon van Rijn kuuluu jatko. Hän eli vuosina 1606 – 1669. Suuresta maineesta mestari putosi vähitellen lähes alimmille portaille. Mikään ei ole maailmassa ikuista, kun oikukas suosio ja muodit ottavat vallan.

Kesti aikansa ennen kuin Olja sai audiolaiteensa toimimaan. Sen piti olla venäjänkielinen, mutta englantia laite puhui. Hitaasti aloitimme matkamme museoon, ensin alimman kerroksen keittiöstä, jossa tuli aina paloi ja jossa ihmiset mieluiten talvisin oleksivat. Palvelijoiden yhteissänky odotti yhä nukkujia.

Keittiöstä kohosimme sitten kerros kerrokselta kapeita kierrerappusia myöten yhä korkeammalle. Joka kerroksessa oli oma vartijansa ja jotta he eivät vallan pitkästyisi, aina vähän ajan päästä he vaihtoivat kerrosta. Hyvä systeemi kun muistaa tavanomaisten museoiden yhteen saliin tuomittujen vartijoiden väsyneitä olemuksia.

4.

Neljännen kerroksen sivuhuoneessa oli meneillään konkreettinen esitys siitä miten Rembrandt teki etsauksiaan. Päätimme palata kun uusi alkaisi kello 11.20; se aika oli kirjoitettu liitutaululle. Kuljimme vielä ateljeen tutkien ja ihmetellen myös niitä esineitä, joita Rembrandt oli vuosien kuluttua kerännyt ymmärtääkseen millaisista osista maailma oli pantu kokoon. Häneltä oli huvennut niihin omaisuus. Taiteilijan piti tietää missä maailmassa hän oikein elää. Esineitään hän sitten piirsi piirtämisestä päästyään, kun harjoitteli isompien töitten tekemistä.

Rembrandtin omakuvat, joita on iso sarja, ovat kiinnostavia kaikki. Yhdessä hän on suurikin herra, toisessa lähes narri. Kolmannessa vanha, neljännessä kaikkea ihmettelevä lapsi. Ihmettely ja tutkiminen, myös itsensä, on sitä elämän perustaa, josta kehitys kaiketi aina alkaa.

5.

Emme saaneet laskeutua kierreportaita uuteen painamistekniikkaa esittelevään demonstratioon, vaan meidän piti mennä hissillä ylimmän kerroksen oppilasateljeesta pohjakerrokseen. Olja vaihtoi audiolaitteen venäjänkieliseksi kuullakseen siitä taas vain englantia. Ehkä palauttajat laittoivat vehkeet minne lystäsivät. Vaan praktiikkaa Olja sai. Sitten aloitimme kapuamisen alusta.

Kunto nousi kohisten, mutta minua väsytti ja ystävällinen vartija haki tuolin, jolla sitten istuin oven vieressä sillä aikaa kun Olja kiersi vielä paikkoja. Monille kävijöille minä olin varmaan nyt vartija, koska sain englanniksi selittää mistä mitäkin löytyi. Viimein kello näytti uuden esityksen alkamisaikaa ja paikalle saapui Oljan lisäksi itse esitelmöitsijä ynnä äkkiä myös väkeä niin, että huone täyttyi. Viittätoista enempää sinne ei otettukaan.

Olin jotensakin perillä etsauksen saloista, piirtämisestä vahalle, levyn käsittelystä hapolla, sitten musteen levittämisestä. Loppu oli minullekin uutta: Rembrandtin aikana vaha hangattiin käsin pois ja muste jäi lopulta pelkästään hapon syövyttämiin uurteisiin. Niin mies teki hitaasti ja sitkeästi nytkin. Lopulta kuparilevy laitettiin paperin kanssa suureen, puiseen ja käsikäyttöiseen prässiin, jonka pyörää paikalla olevat lapset saivat vääntää. Ja katso, etsaus oli valmis.

6.

Katselimme esityksen jälkeen Rembrandtin aitoja kuparilevyjä, kaikenlaisia etsauksia.

Saman tien aloin puhua miehen kanssa. Hän oli taiteilija ja kun mies alkoi vuorostaan kysellä meistä ja kuuli että Olja opiskeli Pietarin Polyteknisessä tullakseen designeriksi ja piirsi kaiken aikaa, hän antoi Oljalle lahjaksi etsauksen joka kuparilevyllä juuri oli painettu. Miehen nimi oli Fons van Laar.  Olja säteili. Hyvästä mielestä taisi tarttua jotain meihinkin.

7.

Aikanaan kun olin katsellut Amsterdamin sääennustuksia, olin varautunut jatkuviin sateisiin. Mutta ilma oli päinvastoin lähes kesäinen, kuutisentoista astetta ja aurinkoa näkyi pilvien lomasta. Lähdimme nyt kulkemaan kohti Rijksmuseumia. Jotenkin tiesin missä se meitä odotti, vaikken suuntaa mistään katsonut. Hauska oli vaeltaa, katsoa, ihmetellä, ottaa kuvia taloista ja kanavista.

Kuuntelimme ihmisten ääniä, katsoimme alati vaihtuvia kasvoja. Kun osuimme raitiovaunupysäkille, sanoin Oljalle että voisimme hypätä kyytiin. Kun raitiovaunu alkoi kaartaa liikaa vasemmalle, jäimme pois ja edessämme oli heti pieni viitta: Rijksmuseum 0.7 km.

Näinkin onnekkaasti voi ulkomailla käydä. Olimme olleet kotimuseossa yli kaksi tuntia ja mieli teki jo kahvia. Kahvila Brecht oli heti edessämme ja sen sisustus juuri niin hauskan sekava, että sinne poikkesi mielellään: kaikki tuolitkin olivat yksilöitä, vieläpä mukavia sellaisia.

Cappuccino ja croissant, Italiaa ja Ranskaa Amsterdamissa. Ja miksi itse asiassa Brecht, kysyin. Koska kahvilaan oli haluttu nimi joka muistutti Itä-Saksasta, kuului vastaus.

Brecht ja Hella Wuolijoki tulivat mieleen. Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti. Seinällä oli Brechtin runollinen miete saksaksi: ”…so wie es ist, bleibt es nicht…” – ”… sellaisena kuin on, on pysyä mahdoton…” yritän pikapikaa suomentaa sitä runosäkeeksi. Kaipa ajatus joka tapauksessa tulee selväksi.

Ei muuta kuin eteenpäin. Katu vei meitä eteenpäin ja toi sopivasti Rijksmuseumin nurkalle. Jo kaukaa tunnistin rakennuksen massiiviset tornit. Siellä turistin työpäivä saisi luvan jatkua. Polkupyöriä huoltavan liikkeen edessä oli tandemeita, jollaisia Olja ei koskaan ollut nähnyt. ”Ajetaan me tandemilla…”, laulahdin, toki turhaan. Kävellenkin olimme jo päässeet perille.

 

(21.10.2018)