1.

Siitä on varmasti ainakin kolmekymmentä vuotta kun viimeksi kävin Hollannissa ja Amsterdamin kaupungissa.  Paljon muistan senaikaisista seikkailuista, myös sellaista jota en haluaisi. Mutta van Goghin museo jäi sentään jo silloin mieleen. Netistä luin, että sinne kannattaa ostaa liput etukäteen, joten tein sen. Samoin hankin liput myös Rijksmuseumiin sekä Rembrandtin kotiin. Lopuista museoista ajattelin selvitä paikan päällä.

2.

Aikainen lento tarkoitti aikaista lähtöä lentoasemalle. Parkkipaikka löytyi kuitenkin heti ja pääsimme Oljan kanssa turvatarkastukseen sivusiivestä, jossa on aina vähemmän ihmisiä. Jalat ja kädet ylhäällä seisoin taas tovin titaanilonkkineni. Ei auta, totuttava on. Näytänpä mitä korttia tahansa keinolonkkien tueksi, hällä väliä. Kortit ja todistukset voi kuka tahansa väärentää. Mutta lopuksi minut taas kerran todettiin kelvolliseksi lentoon ja päästettiin palomuurin toiselle puolelle.

3.

Ihmisiä ei tunnu lentämisen aiheuttama maailmanloppu huolettavan. Perjantaiaamuna Helsinki-Vantaa oli  tupaten täynnä ihmisiä. Amsterdamin lento oli buukattu viimeistä sijaa myöten. Sunnuntaina kaupungissa juostaisiin valtaisa maraton. Mutta omat istumapaikat löytyivät ja saimme laukut jopa ylähyllylle. Lentokin lähti lähes ajallaan ja ajallaan myös Schipholiin saavuimme. Kaksi tuntia ja kymmenen minuuttia ei lopulta ole mahdoton aika. Sen verran vie autolla-ajo kotoa Tampereelle.

4.

Vierustoverina oli ikkunapaikalla Olja, alati luotettava matkatoveri. Hänen äitinsä ja minä otimme aikanaan Oljan mukaamme lähes minne vain ja nyt me kaksi matkaamme vielä joskus äidin henki mukanamme. En muista, että hän olisi koskaan valittanut mistään. Niinpä itsekin hillitsen mutinaani.

Toiselle puolelle käytäväpaikalle sattui mies joka piti pientä koppaa sylissään. Arvelin että siellä oli minikissa tai aavikkorotta, mutta kun aloin puhua miehen kanssa löytyi tiiviistä ja pehmustetusta aarrearkusta muuta: todella hienosti rakennettu hauras pienoismalli joka oli menossa Eindhovenin näyttelyyn. Olja varsinkin ihastui siihen, hän on koko ikänsä väkertänyt käsillään kaikkea pientä. Siitä kai tuli halu opiskella designeriksi.

Malli tutkittiin, mutta muutakin jäi mieleen. Tuntemattomien ihmisten kohtaamiset ovat aina tapahtumia. Erityisesti muistan lauseen, jolla monilla vaivoillakin lastattu mies perusteli satoja tunteja vaatinutta työtään: kun sitä tekee, unohtaa maailman kauheudet.

Kun tätä nyt mietin, voi olla että osa kirjoittamishalustani, joka yhä jatkuu, johtuu osin samasta syystä. Kyllä maailmaa pitäisi jokaisen meistä omilla tavoillamme edes yrittää rakentaa.

5.

Olin saanut hyvät ohjeet edellisen apen Eeva-siskolta, joka Amsterdamin lähellä asuu. Pitäisi ensiksi hankkia Schipholista ladattava kortti junia, raitiovaunuja ja busseja varten. Tiskeille oli isoja jonoja, mutta itse asiassa hyvä että sieltä kortit ostin, minua neuvottiin ostamaan kolmen päivän rajattomat liput jotka kelpaisivat myös ympäristöön. Hintakaan ei päätä huimannut. Turistia paitsi verotetaan myös suositaan.

Löysimme junan, pääsimme keskusasemalle ja siellä, valtaisan asemarakennuksen yläkannella, odottivat hienojen ultramodernien maisemien äärellä rahvaan bussit.

Hetken ryntäilyn jälkeen löytyi se joka veisi meidät Zaandamissa sijaitsevan hotellin viereen. Opimme, että kortteja piti ensin piipauttaa kerran tullessa ja sitten toisen kerran lähtiessä. Kaksi piippausta kuului ja ovikin avautui lähtiessä. Se oli kuin Ali Babasta: ”Sesam, aukene.” Vasta aikuisena opin, miltä sesamin siemenet maistuivat. Lapsena se oli vain maaginen hokema.

Kun olimme majoittuneet, lähdimme takaisin Amsterdamiin ja rautatieasemalta kohti taidemuseoita. Kartasta päättelin missä suunnassa museo sijaitsi ja hyppäsimme raitiovaunuun 12. Se veikin meidät perille saakka. Samalla raitiovaunulla pääsisimme myöhemmin Rijksmuseumiin, jossa myös aikanaan ehdin delegaation mukana käydä. Olin silloin kaupungissa pitämässä esitelmää jonka otsikko kuului Why I am not a part of the world literature? Vakuutin englanniksi että osiksi maailmankirjallisuutta me haudattuina kaikki tulemme; ehkä tosin hieman muussa mielessä kuin odotamme.

Netistä etukäteen Van Goghin museoon tilatuissa lipuissa oli tarkka aika milloin niillä pääsisi sisään, joten olin ajatellut että menisimme ensin paikalle, söisimme ja katselisimme siellä kaupunkia ja sitten museoon. Mutta koska van Goghin vieressä oli Stedelijkin modernin taiteen pyhättö, poikkesimme heti sinne.

6.

Kaksi lippua oikeutti kokopäiväiseen oleskeluun museossa. – Jos lähdette välillä muualle, voitte tulla takaisin, olemme auki iltakymmeneen, meille sanottiin.

Ystävällisyys oli tässä museossa valttia. Olja löysi kyllä katsottavaa. Kokoelmat tosin eivät olleet aina minun mielestäni kummoisia, ehkä olen väsynyt hyppiviin videoihin,  propaganda-propagandaan, laatikoihin ja valtaviin seinänkokoisiin maalauksiin joita ei itse seinistä juuri erota. Yksi auto jäi sentään mieleeen.

Joskus pelkkä näkymä museon seinään tehdystä aukosta voitti kaikki sen huoneen taulut.

Silti pari valtavaa viestiä seinillä sai kyllä ihmiset (tai ainakin minut) lukemaan meitä suuremmat tekstit:

Kävimme Stedelijkin ravintolassa syömässä kalasopan joka oli erinomainen hollantilainen bouillabaisse eikä edes hinnalla pilattu. Ystävällisyyttä kohtasimme täälläkin: luonnetta vai koulutusta? Sitten palasimme jatkamaan turistin työtä.

Vasta viime hetkellä löysimme isosta rakennuksesta ne huoneet joista Olja piti. Niin minäkin. Muutama Picasso, joista yksi mahtuisi omallekin seinälle, kun tilaa tekisi. Joku tauluista pitäisi silloin ottaa pois, mutta mikä? Onneksi ajatus on hypoteettinen.

Paljon Kandinskia, sitten kolme Mondriania jotka sain kuvata Oljalle. Yksi kuvista epäonnistui, tässä niistä siis vain kaksi.

Designerille löytyi myös designiä, jopa Aalto-maljakko. Sekä tuoleja joista hänelle oli luennoitu. Monia niistä ei oikeastaan ollut edes tarkoitettu istumiseen. Kuvasin niitäkin.

7.

Van Goghin museoon pääsimme todellakin ilman jonoja. Kolmekymmentä vuotta aiemmin museoon ei ollut tungosta, nyt sen viereen oli rakennettu kokonainen lisärakennus josta maan alta kauppojen kautta kuljettiin vanhaan rakennukseen.

Ihmisiä riitti tauluja enemmän. Mies, joka eläessään myi vain yhden taulun (jonka senkin taidekauppiasveli Theo osti muuta väittäen), on nykyään yksi maalaustaiteen kulttihahmoista. Muutaman taulun edessä oli jatkuva tungos: iirikset ja auringonkukat olivat suurimman innostuksen kohteina Mona Lisan tavoin. Kuvassa tungos on vielä pientä.

Kaikkia kieliä kuuli: englannin ohella ruotsia, venäjää, italiaa, hollantia, suomeakin. Kaunis on suomen kieli.

Kirjoja van Gogh oli myös maalannut. Minulle se sopi. Kun Olja luki sähkökirjaansa, kiusoittelin häntä kysymällä, miksei hän vaihda modernimpaan paperiseen: siinä ei tarvita edes sähköä!

Vincentin elämä oli lyhyt, mutta miten suuri oli hänen halunsa tehdä, maalata, olla sitä kautta olemassa. Miehen tie vie läpi harmaan kiven. Ja naisen, kuten äitini aina muisti lisätä. Van Goghin ensimmäiset piirrokset olivat kömpelöitä, mutta hän piirsi ja piirsi, halusi oppia, ja kirjoitti sitten, että piirtäminen oli se juuri, jonka avulla muu taide alkaa kasvaa ja kukoistaa. Sitkeä työ tuotti myös tulosta. Vain muu elämä jäi elämättä.

Yhdellä seinällä oli iso kuva Vincentin haudasta, jonka Auvers-sur-Oisessa aikanaan näin; vieressä lepää veli Theo, joka kuoli vain puolisen vuotta veljensä jälkeen – menehtyi suruun, tuntuu. Ilman häntä, taloudellista ja henkistä mesenaattia, ei olisi ollut Vincentiäkään. Kirjeet Theolle ovat myös suurta maailmankirjallisuutta. Muistan Haavikon Otavassa niistä todella innostuneen, kun hän ne suomeksi aikanaan julkaisi.

Yhä lensivät varikset sen pellon yllä, jonka vieressä haudat olivat, kun hautoja 80-luvulla katselin. Se taulu taisi myös jäädä hänen viimeisekseen.

8.

Museossa oli vielä erillinen näyttely Gauguinin töistä Tahitilla sekä installaatio Vincentin unista ja unelmista; ne kattoivat lyhyen elämän vaiheet.  Pariisin ääniä, lasisia auringonkukkia, punaista särkyvää hulluutta ja aivan lopuksi iso seinä maailmankaikkeuden tähtitaivaan jylhää kauneutta. Kaikkea tehdään, kaikkea voi ja saa tehdä. Mutta ilman kauneutta ja pyrkimystä hyvään ei meillä mitään olisi.

9.

Nousimme pysäkiltä vaihteeksi raitiovaunuun numero 2 joka ilmoitti sekin ajavansa Keskusasemalle ja sinne todella myös ajoi. Vielä ilmassa oli valoa, vasta kello 19 aikaan alkoi taivas tummua. Suomessa kello oli silloin jo iltakahdeksan. Kiertelimme vielä kanaalien rannoilla, kuvasin parkkeerattujen polkupyörien röykkiöitä. Niiden määrää ei voi sanoin eikä kuvinkaan kuvata. Tuntui mahdottomalta, että kukaan tuollaisen kaaoksen seasta löytäisi omaansa, koska mitään numerointia tai näkyvää järjestelmää en huomannut.

Lopulta etsimme bussin 391 ja ajoimme Zaandamiin. Kaikki sujui, matkan näyt alkoivat tulla tutuiksi.

Hotellin ravintolassa söimme vielä wokit; minulla kalaa, Oljalla lihaa. Kullekin makunsa mukaan a la Tanizaki. Ja sitten huoneeseen päivän kulkua miettimään.

Hotelliin saapui syödessämme todella meluisa urheilujoukkueen näköinen. Sen nuoret miehet tosin sukelsivat tupakalle ja oluelle savuntäyteiseen kirjastohuoneeseen jossa biljardia pelattiin. Kaikki kiljuivat ja halasivat moneen kertaan toisiaan. Hieman arvuuttelimme, olisiko heistä yöllä haittaa, vaan turhaan. Huoneemme sijaitsi ylimmässä eli kuudennessa kerroksessa ja oli hiljainen. Uni tuli ja voitti taas uupuneen pupun, mikä lause on pojalleni aikanaan lukemasta kirjasta edelleen jäänyt mieleen. Siitäkin on aikaa kohta viitisenkymmentä vuotta.

Kun nyt lauantaiaamuna herään, on hotelli yhä hiljainen. Vain nukkuvan Oljan hengitys ja vaimeasti jymisevä ilmastointi kuuluvat. Yritän kirjoittaa hiljaa. Edessä on uusi päivä, ainakin aamiainen, Rembrandtin talo ja Rijksmuseum. Klassinen taide, joka todella on jo voittanut ajan. Ja sitten meidät on kutsuttu muinaisen apen siskon luo. Illalla näen taas, miten tämäkin päivä on saatu pulkkaan.

(20.10.2018)