Ilman sisältämä happi on elintärkeä. Siitä puhuu moni laulukin, jos kohta hieman toisin: ”Olet ilma jota hengitän. Olet kaikki minkä ymmärrän.”

Tuo on aika paljon sanottu Topi Sorsakosken laulamassa iskelmässä, tai itkelmähän kaiketi on kyseessä. Siinä puhutaan joka tapauksessa rakkaudesta, jonka voi kohdistaa paitsi objektiinsa myös sanoissa mainittuun ilmaan. Ilman ilmaa ei meitäkään olisi. Mutta sitä me emme ole kauaa mietineet. Vasta ilmastonmuutos ja varsinkin karut ennusteet jotka säikäyttävät ja saavat aikaan jopa hysteriaa, ovat lähinnä osassa Euroopaa havahduttaneet ihmisiä. Mutta edes Eurooppa ei ole koko maailma.

Ilman ohella tärkeää on myös vesi jota juomme ja sitten sen tuhannet johdannaiset ensin pullotetuista lähdevesistä keinotekoisemmin kupliviin, ja sitten kuplivista vaikkapa viineihin. Niiden aika on elämässäni tosin ohi enkä ole siitä lainkaan pahoillani. Teekin on viinin kaltaista, löytyy monia makuja ja jopa värejä: mustaa, vihreää, valkoista, oolonginkeltaista, punaistakin. Juuri nyt juon kyllä raakaa afrikkalaista kahvia, lasin vettä olen jo kulauttanut alkuun palan painikkeeksi. Pitäähän elimistö käynnistää; yskittää tätä vanhaa dieseliä, jota ei vielä millään lailla ole aivan saatu kielletyksi, verotetuksi ja paheksutuksi vain.

Myös tuli tai lämpö ovat tärkeitä varsinkin talvisin. Kyllä muutenkin, kun laitamme ruokaa, kypsennämme ja haudutamme sitä hitaasti hellalla tai hiilillä tai jopa nuotiossa. Kasveille taas on edelleen tarpeen muheva maa, jossa suurin osa niistä mieluiten kasvaa. Kasvit taas ikään kuin hengittävät hiilidioksiidia, joka nyt on kaiken pahan alku ja juuri; ja juuri kasvit tuottavat meille hapen. Kasveja syövät taas eläimet, joita mekin syömme, jos olemme antaneet siihen itsellemme luvan. Olen lukenut että ihmisen aivot kehittyivät, kun meistä tuli lihansyöjiä. Mahtaako tämäkin tieto saada pian uuden vegaanitulkinnan? Monet eläimet ahmivat kyllä edelleen myös toisiaan, se on yksi luonnon kierron prinsiipeistä. Meitä syövät tosin enää vain harvat eläimet kuten hait. Mutta itse me syömme toisiamme lukemattomin ja kulttuurillisesti siistimmin tavoin, paitsi sodissa.

Kummallekaan tavalle ei näy loppua.

Heti eksyn ikävään todellisuuteen, putoan itse kaivamaani ansakuoppaan, josta voi toisaalta nopeasti nousta, kun sen päättää. Palaan ilmaan ja sen johdannaisiin tällä sinisellä ja kaukaa katsoen yhä ihmeen kauniilla planeetalla.

Niitä matkasauvoja joita täällä tarvitsemme on neljä: tuli, vesi, ilma ja maa. Ne pitävät meitä pystyssä ja saavat meidät jatkamaan kulkuamme kohti lopullista ratkaisua, joka aina on tuleva.

Mutta toistaiseksi en minäkään vielä ole hiljaa haudassa, vaan eteenpäin vaeltavien joukossa. Osa ihmiskunnasta ei tosin usko vaeltavansa kuin seuraavaan päivään ja osa vaeltaa jo maanosasta toiseen, mutta suurin osa pysyy onneksi vielä paikoillaan. Oma koti on kullan kallis ja siltä toden totta suurissa kaupungeissa alkaa tuntua. Tätä kultaa, jolla maksaa asunnosta ja asumisesta, alkaa myös yhä harvemmilla olla laillisin ja puhtain keinoin.

Huomaan taas, miten helppoa on suistua rotkoon joka askeleella. Ilma auttaa, kun sitä hengittää syvään. Unohdetaan ikävät asiat, puhutaan edelleen ilmasta positiivisesti. Miten puhdasta ilma voi sentään joskus olla. Suurista kaupungeista sitä tosin harvemmin löytää, vaikka miten etsisi, ellei sitten Helsingistä kun tuuli käy myrskynä mereltä.

Mutta Helsinki on yhtä piskuinen kuin sitä pitkään paimentanut Pajunen. Pariisi kohoaa etsimättä sen rinnalle ja muistuu taas mieleen. Sacre Coeurin tasanteelta näkyy kaupunki mutta maisema on aina sinisen usvan peitossa. Savusumua? Saastetta? – Näitä sanoja ei Pariisia rakastava turisti voi sanoa ääneen. Kyllä sieltä aina jotain näkee, kuten viime keväänä. Kiinassa nuo saastesanat voi lausua ja Tokiossakin. Kummassakaan maassa ei pidetä mitenkään omituisena sitä, että paikasta toiseen kuljetaan hengityssuojaimet kasvoilla. Ne erottaa kaasunaamareista valkoisen värinsä vuoksi.

Suojainten tarkoitus on auttaa, haluavathan ihmiset pysyä terveisinä, mutta itse asiassa ne osoittavat, miten sairasta ilma on ja miten pahoinvoiva yhteiskunta. Valkoinen väri tuntuu oudolta. Onhan se kyllä mustan vastakohta ja mustia hiukkasia suojain pyrkii estämään. Mutta miksi neitseellisen morsiamen väri? Eihän kyse ole avioliiton alusta vaan elämän tummuvasta lopusta. Miksei sininen, miksei vihreä; molemmat kauniisti taitettuna himmeänä mattavärinä.

Suunnittelijalle olisi tässäkin töitä. Muutaman sellaisen tosin olen jo nähnytkin.

Olen hyvin selvillä siitä, että kumpikin maa niin Kiina kuin Japanikin kärsivät teollistamisesta ja väestön suuruudesta per capita. Intia vasta herää ja seuraa pian perässä. Mitä enemmän näissä valtioissa on ihmisiä ja teollisuutta, sitä varmemmin niissä tulee puute puhtaasta ilmasta. Hankin sisarelleni mikrouunia ja kas, japanilainenkin merkki oli jo valmistettu Kiinassa. Japanikaan ei enää tahdo tuhota itseään, vaan siirtää tehtävän merenylisen naapurimaan kulien harteille.

Niin kauan kuin sinne keskitetään kaikki musta työ, ei ilmastosopimus etene vaikka sitä miten huolella ratifioitaisiin. Puolitoista miljardia ihmistä, joiden työstä ja leivästä on kysymys, pitää siitä kyllä huolen, vaikkei haluaisi. Elä sitten täällä minimalistina ja usko että juuri se pelastaa maapallomme. Pari sähköbussia ei Kiinaakaan muuta. Sinne on siirretty musta työ ja ilman sitä työtä eivät sen asukkaat tule toimeen.

Missä on nyt Jan Myrdal, missä Raportti kiinalaisesta kylästä. Se oli onnen aikaa, muka. Harhaa sekin, Myrdalia huijattiin säälimättä, kävi myöhemmin ilmi. Helppo meidän on Suomessa elää säästeliäästi, viisaasti ja kuluttamatta. Aina kun tulee uusi raportti, täällä saadaan sydänhalvaus ja ryhdytään kuumeisesti toimimaan, vaikka suhteellisesti ottaen asiamme ovat jo lähes kunnossa. Me voisimme joka tapauksessa elää rauhallisina, emme ole suuria rikollisia, mutta maapallomme muilla puolilla maailman tuhoa autetaan yhä kiihtyvämmin. Kiina, Intia (jo 1,3 miljardia ihmistä), Japani ovat listan alkupäässä. Brasilia, sademetsien hakkuut. Myös USA on siinä vahvasti mukana. Samoin Venäjä, joskin pinta-alaansa nähden se on myös maailman suurin maanpäällinen hiilinielu ja ihmisiä siihen nähden sittenkin vähän.

Mitä itse voin tehdä. Minulla on metsää jota en hakkaa, se saa elää ja kasvaa ja kuolla ja maatua ja elää yhä vankemmin. Minulla on aurinkopaneelit ja ilmalämpöpumppu. Saanko niiden myötä hengähtää? Tuskin, ajanhan autoa, jota ilman en toisaalta täällä korvessa voi elää. Mutta aika tasoihin taidan päästä. Tiedän kyllä, että ilma ei ole monellekaan ilmaista, puhdas ilma varsinkaan. Olen ymmärtänyt, että jossain myydään jo jopa happea pulloissa, samaa, jota ihminen sairaalassa leikkauksen jälkeen saa sisäänsä nenän alle asetettujen viiksien avulla. Kaikki on kaupan, se mikä kuuluisi luonnostaan jokaiselle. Näin pitkälle olemme jo tulleet.

Lehdissä kerrotaan mitä ne voisimme tehdä ilmastonmuutoksen hidastamiseksi. Monia hyviä neuvoja annetaan. Kannattaa niitä pohtia ja ottaa ehkä opikseenkin. Yhtä en kuitenkaan ole huomannut. Jo Tshehov puhui siitä näytelmässään Vanja-eno lääkäri Astrovin suulla yli sata vuotta sitten. Jos sinulla siis on jossain vaikka kuinka pieni pläntti maata, istuta puu.

Metsät ja kasvit ja merien levät ovat keskeisessä asemassa luonnon suurina puhdistajina ja meidän hengitysilmamme tuottajina. Monissa metsissämme puita vielä riittää, joskin avohakkuitten aukot lisääntyvät hurjaa vauhtia. Kun oikean metsän reunalla elää, ei aivan metsään mene ajatus. Silloin ilma voi olla muutakin kuin puhdasta happea. Siihen liittyy sekoitus mielentilaa ja avaruutta, joita äsken Lapissa vedin keuhkoihini ahneesti kuin tupakoitsija savua. Avara oli siellä yhä maa ja maailma, aitoa kaikki: kivet, vesi ja jäkäläkin – ilmasta nyt puhumattakaan. Lappi on suuri kirkko, jossa ei tarvita rakennusta muinaisten tai nykyisten jumalien, luonnon tai ihmisen palvontapaikaksi.

Jokainen saa siellä vielä kulkea ja uskoa tavallaan. Pääasia, että luonto säilyy, että naava voi yhä kasvaa kynttiläkuusissa ja saa näkyvästi ja konkreettisesti todistaa, että sana naavaparta on totta. Ei sitä muuten tuleva nuoriso ymmärtäisikään. Eikä taida ymmärtää näinkään, vaikka yritän sitä tässä kuvata. Pitäisi ensin mennä pohjoiseen ja katsoa. Vasta saattaisi syntyä ahaa-elämys.

Ilma on hengittämisen ohella myös säätä, jota moni suomalainen yhä seuraa kuin aamuhartautta; nykyään hartaamminkin. Joka aamu katson itse koneelta kahdet säätiedotukset, niin Ilmatieteen laitoksen kuin Forecankin. Sitten illalla kuuntelen vielä sääprofeettain ennusteet. Kohta taas katson ulos omin silmin, kun alan nähdä. Kylmyys lisääntyy vääjäämättä sitä mukaa kuin aurinko painuu alemmas ja sen silmiini näkyvä rata lyhenee. Kun aurinko vielä elokuussa paistoi keittiön ikkunasta sisään, ei siitä ikkunasta iltaisin enää näy edes punervan taivaan kajoa. Lasi on hiilenmusta.

Kaikki merkit ilmoittavat talven tulosta. Pimein aika jysähtää kohta päällemme, seisaus on totta, yö pisimmillään. Lopulta vain joulun valot tuikkivat. Mutta päivä alkaa sitten taas pidetä, minuutti minuutilta. Jo tammikuun lopulla alan minäkin taas hengittää avoimemmin, kun ensimmäiset raikkaat suojasäät saapuvat. Kevään tuoksu ja maku alkavat vähitellen herätellä sielua ja päästää sitä yhä suurempaan lentoon maamme siirtyessä taas hitaasti kohti vihreää maailmaa, sen tuulta ja tuoksua, joita ilman en sitten millään haluaisi elää.

(13.10.2018)