1.

Messu on hauska sana. Se viittaa sekä pyhään että profaaniin, maalliseen. Pyhyyttä olen kirkkojen messuissa kohdannut, maallisempaa kaupantekoa sitten muualla. Kirjamessut tulivat minulle tutuksi jo 70-luvulla Moskovassa; vierailin niissä lähes joka vuosi työn puolesta. Ainoa mainittava kirja jonka sieltä koskaan löysin, oli Eduard Uspenskin Djadja Fjodor, pjos i kot, jonka Martti Anhava sitten heti suomensi nimellä Fedja-setä, kissa ja koira. Yli neljäkymmentä vuotta on kulunut. Parikymmentä painosta vuosien myötä ja yhä se jaksaa kiinnostaa lapsia. Kirja elää, vaikka Eduard ei enää. Mutta elää hän siltikin ja erityisesti tämän kirjansa myötä.

2.

Turun kirjamessuista olen aina jotenkin pitänyt. Hieman pienempi sali, hieman vähemmän kumua, hieman vähemmän päällekkäistä huutoa eri ämyreistä kuin Helsingissä. Hieman vähemmän ihmisiäkin, kun messut kaiken lisäksi ovat vain kolmipäiväiset.

Tämä kaikki piti paikkansa perjantaina jolloin ensimmäisen kerran ajoin sinne. Lähdin hyvissä ajoin ennen esitystä; koskapa en lähtisi. Matkalla en edes pysähtynyt Tammisillan ABC:lla kuten useimmiten ja niinpä minulle jäi aikaa etsiä mielestäni tärkeimmät asiat: esiintymislava, Kansallisen kirjakaupan myymälä (signeeraus; kaksi myytyä!), Kirjailijaliiton osasto sekä Sanaston osasto. Viimeksimainitusta sain tiedon siitä millainen lainauskorvaus minua joulukuussa odottaa. Ei aivan paha tieto näinä aikoina jolloin hampaita on vanhan suussa taas kerran kunnolla remontoitava.

3.

Perjantaina messuilla oli myös Antti Tuuri, jota menin kuuntelemaan. Kirjan Aavan meren tuolla puolen olin mielikseni lukenut, katselin Anttia ja täpötäyttä yleisöä Agricolan lavan edessä, tervehdin tuttuja. Hyvin kaikki sujui kokeneelta, puheessa oli myös tolkku. Eturivissä istui kuuntelemassa vanha ystävä Rosa Liksom, jonka kanssa myös ehdin vaihtaa pari sanaa. Hän nousi lavalle sitten puhumaan Venäjästä, jonka tuntee. Mukana oli virolainen kirjailija, ja Virossa suhde Venäjään on vielä kompleksisempi kuin Suomessa, kaiketi pitkästä miehitysajasta johtuen. Tuntuu, ettei se suoristu milloinkaan. Jos maahan jääneitä venäläisiä ei nopeammin integroida maahan, jatkuu loputon kierre, josta ei ehkä kovin hyvää seuraa. Vankila ei rikollisia paranna.

4.

Sain puhutuksi uusimmasta kirjastani eli Valosta, vaimostani siis. Ja hieman myös Krimiturkkisesta karhusta. Se teos Venäjästä on osin hauskakin, koska vaimoni oli sitä kirjoittaessani vielä elossa. Puhuessa tuli outo tunne siitä että Sveta oli edelleen mukana, niin kuin lähes joka messulla siitä saakka kun aloimme pitää yhtä. Ehkä puhuminen oli siksi helpompaa. Kuolleet elävät niin kauan kuin yksikin muistaa heidät, mietin taas. Minä olen nyt se yksi.

Sitten suuntasin kotiin. Kun aamupäivällä ajoin kohti Turkua satoi kaatamalla, mutta ilma oli taas ilus, taivas puhdas, ruskaa jo vähän kaikkialla, hieman koivuissakin. Matka edistyi pikatietä pitkin, koska perjantaina iltapäivän lopulla suunta ei käynyt enää Helsinkiä kohti.

Kun Sammatin liittymän pukkasin auton kotiväylälle eli 110-tielle, näin miten taakseni Kasvihuoneilmiön parkkipaikalta kääntyi Antin auto. Sen tunnen merkistä, väristä ja rekisterinumerostakin. Heiluttelin takalasin pyyhintä, mutta mestari ei sitä käsittänyt tervehdykseksi. Hän piti autooni muutenkin kelpo välin, ei näytä olevan ratissa hurjapää. He olivat lähteneet matkaan jo aikaa ennen minua, koska olivat halunneet ajaa rauhassa vanhaa tietä ruskaa katsellen.

Saukkolan bensikselle poiketessani tiemme sitten erosivat. He eivät sitä huomanneet. Yksipuolisesta kohtaamisesta viestitin  illemmalla. Hauska yhteensattuma. Näin pieni voi joskus olla maailma.

5.

Lauantaina hyvän yöunen jälkeen suuntasin Lohjan torin jälkeen taas kohti Turkua. Pikatie, vakionopeuden säädin, kaunis ilma ja hieman musiikkia. Niinpä olin pian taas Turussa.

Koska aikaa oli, päätin nyt etsiä keskustasta muistamani kameraliikkeen, jollaisia ei monia enää ole pystyssä. Kännykät korvaavat kamerat kaikkialla, vaikka laatu on heikompaa; on se. Mutta onhan toki helpompaa kuvata puhelimella kuin raahata toista vempainta mukanaan. Niin paljon pidän kuitenkin kuvaamisesta, että kun vanha hyvä kamerani lakkasi toimimasta kunnolla, tiesin että on uuden hankkimisen aika.

Liikkeessä ei ollut aamutuimaan muita kuin yksi passikuvan ottaja ja minä. Sain hyvää palvelua. Kävimme läpi pienimpiä pokkareita, kuten termi kuuluu ja yksi sellainen, halvin mahdollinen löytyi. Se oli silti suurempi kuin entinen, mutta sai lisäpotkua siitä että sen linssit olivat Zeissin. Legendaarinen Zeiss! Hieman irvistellen maksoin, koska tinkimisen varaa ei ollut kuin muistikortin verran. Pyysin siihen lisäksi akun jossa virtaa niin, että saisin edes muutaman kuvan messuilta. Ja niin olin taas valmis messuamaan.

6.

Kamera oli pääpiirteissään samanlainen kuin entinenkin, vain isompi ja mutkallisempi. Mutta enköhän selviäisi. Olin jo varoiksi ottanut yhden kuvan liikkeen sisällä ja nähnyt että se todella tallentui kameran muistille. Kuvasin myös begonian läheltä. Kuva tuli.

Myöhemmin kuvasin vielä pudonneita lehtiä. Haikeaa ja silti yhä vielä hetken kaunista.

Tämäkin kamera mahtui onneksi puvuntaskuun vaikka painoi kahta vertaa edellistä enemmän. Mutta turha haikailla, särö linssissä alkoi pilata edellisen kuvia aina kun valo kohdistui linssiin. Sen vaihtaminen olisi tullut yhtä kalliiksi kuin uuden ostaminen. Tämä on maailmamme ongelmista suurimpia. Juuri mitään ei enää kannata korjauttaa, vaan useimmiten on jopa halvempaa ostaa uusi. Se jos mikä sopii teollisuudelle. Mutta ihmiskunnalle tämä tapa tuottaa turhaa on vielä robottien avittamana lopulta tuhon tie.

7.

Lauantai oli Turussakin jo Helsingin messujen kaltainen hulinapäivä. Huomasin sen heti parkkipaikalla jossa vaivoin sain autoni kauas ruohokentälle. Myös sisällä iloinen hulina jatkui, äänet ja kumu kasvoivat. Hyvä toki, että ihmisiä riitti. Toivottavasti käteen jäi myös kirjoja.

Olin edellisenä päivänä tavannut ohimennen Jenni Haukion ja sanonut tulevani kuuntelemaan häntä kun hän lukisi runojaan. Arvelin että auditorio täyttyisi nopeasti. Hän pudisteli päätään, ei uskonut minua. Nyt huomasin että hän johti puhetta jo sitä ennen eli Minna Canth 175 vuotta -tilaisuudessa. Sinne siis. Ja vaikka olin ajoissa, oli auditorio jo edellisen esityksen aikana täyttynyt niin, että hyvä kun pääsin toiseksi ylimmälle riville istumaan.

Paikalla oli vironvenäläinen kirjailija, tulkki ja keskustelija. Samaa aihetta käsiteltiin kuin edellisenäkin päivänä. Kaipasin Jaan Kaplinskia, mutta kaivata sain turhaan. Hän on edelleen toisinajattelija ja pystyy näkemään Venäjästä myös sen hyvät puolet: ihmiset ja kulttuurin siis.

Viimein kaikkien odottama keskustelu alkoi, tunnin mittainen. Minna Canth, seitsemän lasta, Kanttila, miehen kuolema, bisnes, kirjallisuus, näytelmät. Ja sitten patsas ja jopa oma liputuspäivä. Saisipa L. Onerva myös viimein edes patsaan. Kirjailijana hän on jopa parempi; ihmisenä ei tietenkään yhtä näyttävä kuin voimakassieluinen ja edustavampi Canth.

Väkisinkin keskustelu kääntyi metoo-puheiksi. Totta, että yleisesti tiedettiin, mitä teattereissa ja filmeissä prosessien aikana tiettyjen ohjaajien toimesta tapahtui. Totta, ettei siitä puhuttu. Hyvä, että se loppuu viimein! Toisaalta jokainen nainen olisi aikanaan voinut kieltäytyä rooleista ja vetäytyä produktioista pois, mutta niin he eivät tehneet; halusivat pysyä mukana uransa tähden. Sekö, oma häpeä suostumisesta surkeuteen, lisää vihaa vielä entisestään?

8.

Runopuolituntinen alkoi. Väkeä oli edelleen niin, ettei lisää tuntunut mahtuvan seisomaankaan. Vasta myöhemmin luin ja näin internetin kuvasta, että Sauli Niinistö oli tullut myöhässä tilaisuuteen ja joutunut siksi istumaan sivukäytävän portailla. Todella, minkä toisen maan presidentti tekisi saman kuin hän ja saisi sen myös rauhassa tehdä?

Nyt Haukio oli jo omassa roolissaan runoilijana, ja yhtä selkeä ja hyvä kuin puheenjohtajanakin. Hauska oli myös kuunnella Risto Rasaa, jonka esikoista olin Otavassa julkaisemassa. Olin juuri suunnitellut halpojen runopokkareiden sarjan, johon teos sisältyi. Sitä myytiinkin monia tuhansia.

Ripa Ripa. Metsän seinä on vain vihreä ovi. Vuodesta 1971 on päästy jo vuoteen 2018. Ja yhä mekin toisemme tunnemme. Edelleen olen runoihisi yhtä ihastunut kuin silloin. Vilpitön sana ei kuole.

Vielä pari tuttua käytävillä, muutama iloinen kohtaaminen, viimeinen esiintyminen; kirjojenkin hankkiminen. Pari kuvaa ehdin myös ottaa; yhden otin jo auditoriosta, toisen Kirjailijaliiton osastolta jossa kaksi puheenjohtajaa; entinen eli Kari Levola ja nykyinen Sirpa Kähkönen olivat puhumassa keskenään. Heidän välissään ehtivät puheenjohtajina jo olla Tuula-Liina Varis ja Jyrki Vainonen.

Turku on edelleen pitänyt kirjailijoiden nimiä esiintymislavoillaan, onneksi olkoon. Helsinki valinnut – uuden toimijanko myötä – nyt kaupunginosat nimikseen ja hylännyt esimerkiksi Waltarin ja Södergranin. Siellä esiinnyn kuun lopulla sitten Suomenlinnassa. Kuuluuko lauttalippu pääsylipun hintaan?

9.

Kun kaikki oli tehty, oli aika astua autoon ja suunnata keula kohti kotia. Ilma oli edelleen kaunis, tie tyhjähkö, helppo oli ajaa ilman pysähdyksiä perille saakka. Kotona odotti sitten lastin purkaminen: kirjojen laittaminen jonnekin. Vaikka talo on täynnä niitä, uusia tarttuu mukaan aina vain. Mutta mikä olisin ilman kirjoja? Tyhjä kuori vailla sisältöä, mutisen itsekseni yhä. Vielä minä sentään mahdun kotona kulkemaan.

10.

Mitä itse sitten olen juuri nyt lukenut. Pietarissa luin Tshehov-elämäkertaa. Sille matkalle olin ostanut junaan Helsingin asemalta Donna Leonen uusimman Brunetti-dekkarin englanniksi: The Temptation of Forgivness – Anteeksiannon viettelys tms. Luettu on nyt sekin. Vähän jo väsähtänyttä kerrontaa, heikohko juoni. Tankkasinkin sitä sitten vain Venetsian tuttuja paikkoja muistellen. Leone näkyy väsyneen paitsi kirjoittamiseen myös Venetsian turismiin; hänhän taitaa yhä asua kaupungissa. Hurjaa turismin lisääntyminen onkin. Kaupunki hiljeni ennen sentään edes viikoksi tammikuussa, mutta nykyään sekin viikko on kuulemma mennyttä.

Iltalukemisena minulla on paraikaa Antonio Tabucchin Requiem (1991). Se on hänen ainoa portugaliksi kirjoittamansa teos, mutta luen sitä italiaksi käännettynä; Tabucchi ei itse käännöstä tehnyt. Pidän kirjasta paljon, siinä päähenkilö tapaa kuolleita ja kuolleet puhuvat elävälle. Teoksen tunsin hyvin, mutta teema koskettaa minua nyt aivan uudella tavalla.

Huomisiltana olen sen saanut loppuun ja sen jälkeen on vuorossa kolme kirjaa jotka nyt Turun messuilta löysin. Kimmo Pietiläisen putiikista eli Terra Gognitasta ostan aina yhden mustakantisen kirjan. Miksi edelleen mustakantinen? – Se on sydämeni väri, Kimmo vastasi. Nyt kirja oli David Reichin tutkimus ihmisen menneisyydestä dna-kartoitusten kautta. Ostopäätös ei tosin ollut minun, vaan Kimmon. Keitä me todella olemme, tai keitä olimme kerran. Taas on löydetty uusi esikansa suomalaisugrilaisillekin. Reich tekee tiedettä, joka paikkaa vanhaa ja esittää uutta. Jota ehkä taas joskus uusi tutkija korjaa. Edes tiede ei ole ikuista.

”Tsaari kaukana, Jumala korkealla.” Senniminen taas on Olli Hyvärisen toimittama ja kääntämä kokoelma venäläisiä sananlaskuja ja sanontoja. Teos on bilinguaalinen editio kuten myös hänen Pushkinin runosuomennoksensa. Bilinguaalisuus auttaa minua ja on myös selkeä näyttö siitä mistä on käännetty ja miten. Parempaa tapaa julkaista ei voisi toivoa. ”Missä pappi, siellä ei pirua tarvita.”

Kolmas teos on sitten todella paksu kovakantinen opus; Juhani Koiviston teos Tähtiin kirjoitettu. Se kertoo rakkaustarinan: ”Toivo Kuulan ja Alma Silventoisen vaikeat ajat ja lyhyt onni.”

Kuula kuoli vain 34-vuotiaan jääkärin ampumasta kuulasta, tietenkin. Teos on juuri julkaistu ja kokonaan uudistettu laitos, joka ilmestyi jo vuonna 2008 nimellä Tuijotin tulehen kauan. Se taas on Eino Leinon säe. ” Tuijotin tulehen kauan,/ liikuttelin lieden puita,/ ajattelin armastani,/ muistin mustakulmaistani.”

Kirjoja, kirjoja, kirjoja. Lukekaamme niitä, tehkäämme niitä, vaalikaamme niitä. Messutkaamme edelleen, vuosi vuodelta! Pysyköön kirja! Valitettavasti vain ne jotka osaavat lukea, pääsevät perille kirjojen valtakuntaan.

(7.10.2018)