Syntyessään tähän maailmaan, lapsi ei voi vastata siitä mitä maailmassa ennen häntä on tehty. Hän on viaton myös hyvään mutta varsinkin pahaan: vilppiin, kieroiluun, petoksiin; varkauksiin, murhiin, sotiin. Tähän lapsen puhtauteen ja viattomuuteen minä uskon, en perisynnin näköiseenkään.

Perisynti on tarra, joka aikuisten toimesta isketään lapsen otsaan. Se jämähtää siihen ja pysyy muistolaattana talon seinässä. Ihminen on tuon kyltin ilmoituksen mukaan paha jo syntyessään. Mutta se ei tee elämää helpommaksi. Kaikkia lapsen tekoja voivat vanhemmat halutessaan tuomita ja moittia ja niiden avulla alistaa lasta.

Synti on meissä aikuisissa, ei lapsissa. Lapsi syntyy, avaa silmiään, näkee valon, parahtaa, rupeaa ääntelemään ja sitten ihmettelemään mihin on tullut. Olen tämän taas kerran kokenut, kun vaimoni ensimmäinen lapsenlapsi Sofia eli Sonja tai vielä hellemmin Sonetshka ilmestyi yli kaksi vuotta sitten tähän näkyvään maailmaan.

Vähitellen vauva rupeaa kokeilemaan kädellään ympäristöään, ensin äitiä, sitten isääkin ja eri esineitä ja niiden tarkoituksia. Helposti se ei suju. Joutuminen kylmään todellisuuteen lämpimästä veden täyttämästä turvallisesta onkalosta, jossa huolto on pelannut, muodostuu kyllä shokiksi. Tämä shokki on todellinen. Vähän aikaa aiemmin kaikki hoidettiin lapsen puolesta. Nyt hänen on itse hengitettävä ja saatava ruokaa, hoivaa ja turvaa.

Tämän perustavaa laatua olevan hädän ja siitä johtuvan kauhun tajuinen voi unohtaa, mutta alitajunta säilyttää sen. Elämä on tai ainakin voi periaatteessa olla lahja, mutta jollain tasolla sitä on pelättävä ja siitä on taisteltava kauan. Jos ei toisten niin usein myös oman alitajuntansa kanssa.

Lapsi itse ei ole syyllinen siihen, että syntyy tähän maailmaan. Kyllä siihen tarvitaan vanhempia tai ainakin miehen spermaa ja naisen munasolua. Kun nämä kaksi kohtaavat, syntyy elämää. Romantiikkaa siitä ei juuri löydy. Juoksevathan siittiöt kilpaa kohti maalia ja ensimmäinen joka pujahtaa munasolun sisään, voittaa. Yksi siittiö korjaa yleensä koko potin, voisi sanoa.

Näin on ainakin toistaiseksi. On kyllä jo ruvettu tutkimaan sitäkin, ettei jompaa kumpaa enää tarvittaisi lainkaan. Käykö siis niin, että munasolu joutuu tässä uudessa tilanteessa tappiolle?

Sattuma synnyttää ja kerää satoa, vaikka voihan lapsi olla myös harkittu ja toivottu. Mutta miten ja milloin hedelmöittyminen todella tapahtuu, se on ihmisille alati arvoitus, ellei yhdyntää sitten tehdä sairaalassa tieteen nykyaikaisin keinoin. Keinohedelmöitys onnistuu usein ja yhtä usein tuloksena on kaksoispari, elleivät kolmosetkin, ehkä jopa identtiset sellaiset. Silloin lapsi saa vierelleen toisen ja kolmannenkin joka on kuin hän. Ja sittenkään ei aivan. Geeniperimä on samaa, erot ovat minimaalisia. Mutta silti niitäkin löytyy, ainakin mitä henkeen ja hengen elämään tulee.

Jokainen maailman ihminen on kaltainen. Kaikki muistuttavat yhä toisiaan. ”Siamo simili ma non uguali”, olemme kaltaisia mutta emme täysin samanlaisia, sanotaan italiaksi, ainakin muistini mukaan. Pinnalliset erot syntyvät kulttuureista, kielestä, ihonväristä, vaikka ihminen itse on aluksi sama kiltti eläin kaikkialla.

Lapsen muotoutumista ja kasvua hallitsee joka valtiossa ensin perhe tai hän, jolle lapsi syntyy. Perheen tapa olla ja elää määrää tulevaisuutta enemmän kuin luulemme. Sitten vasta yhteiskunta alkaa uuden valamisvaiheen. Viattomuus vaihtuu arjeksi ja sen toistoksi, arki taas muuttaa lasta perheyhteisön jäsenestä yhteiskunnan vastaavaksi. Tämä mukauttaminen tapahtuu lähes aina, halusipa lapsi sitä tai ei. Ja aina hän on myös pitkään alimmalla rappusella.

Lapselta itseltään ei kysytä, missä hän kasvaa ja millaiseksi kasvaa, varsinkaan silloin kun lapsi ei vielä osaa edes puhua. Vain ruumiin kieli kertoo mitä hän kohtelustaan ja sopeutustoimista ajattelee. Mutta itkua ja mykkää raivoakin hillitään monin keinoin, ensin hyssytellen ja lopulta ja salaa ihan ns. lempeällä väkivallallakin. Näin usein valitettavasti yhä tapahtuu, vaikka se olisi kuinka kiellettyä.

Kasvatusmenetelmiä on monia, ne vaihtelevat maitten ja kansojen mukaan. Usein ne ovat kuitenkin yhtäläisiä kaikkialla ja perustuvat pääsääntöisesti kieltoihin, käskyihin, ohjeisiin, ja myös lahjomiseen. Sanalliset uhkaukset kuuluvat kasvatukselliseen jokapäivään, mutta miten on rakkauden ja hyväksynnän laita. Itse asiassa lasten kasvatuksen tulisi nojata pelkästään näihin kahteen asiaan. Kun lapsi kokee varauksettoman hyväksynnän ja saa osakseen vastaavaa rakkautta, hän ehkä aikanaan kykenee siirtämään samoja tunteita eteenpäin.

Vain hyvä voi tehdä ihmisen hyväksi.

Ja tahdon lisätä tämänkin: Elämän tarkoitus on lapset ja rakkaus.

Lapsi on kuitenkin aina elinympäristönsä armoilla ja tulee osaksi sitä. Hänen mielipiteillään ei ole oikeastaan lainkaan merkitystä, varsinkaan silloin kun hän ei osaa niitä lausua, eikä myöskään tiedä mihin elämäänsä verrata.

Itse aloin vastustaa äidin valtaa viisivuotiaana, ellen aiemminkin. Isää taas ei kotona ollut. Jotain muistan tästä prosessista minäkin, itse asiassa paljon. Pidin pääni, vaikka äiti purskahti itkuun. Ehkä siksi yhä olen tässä ja minä.

Pidän lapsista, usein aikuisia enemmän. Varsinkin alle kouluikäisistä. Neli-viisivuotiaitten luovuus saattaa olla käsittämättömän suurta. Vailla kahleita he voivat puhua sen mitä sanat ja ajatukset suuhun tuovat, piirtää kuvia, joissa perspektiivit menevät päinvastoin kuin havainnoissa.

Piirtämistä voi hyvin käyttää esimerkkinä. Lapsella värit vaihtuvat iloisesti toisiin kuin luonnossa. Sitä voi katsoa monin silmin. Paperillakaan ei ole rajoja, vaan väri voi levitä paperin reunan yli pöydälle ja siitä aina lattialle saakka. Kun Sonja alkoi maalata tarhassa, hänen sateensa oli puhtaan sinistä ja väriä oli paljon.

Miten iloisesti sydän silloin puhui ja silmät lauloivat. Elämä oli hetken onnea tulvillaan.

Tällainen lapsi edustaa sitä voimaa, josta yhteiskunta voisi saada kimmokkeen muuttua, kasvaa, väljentyä, kukoistaa. Ilman lapsellista luovuutta ei olisi keskintöjä, joita päivittäin nykyään käytämme. Joku Kiinassa keksi aikanaan vahingossa pyörän, tajusi sen tarpeellisuuden noin vain ja kylläpä meitä pyörillä toistaiseksi yhä eniten viedään; parhaimmillaan ilman muuta energiaa kuin omamme. Lapsellista on liikunnankin ilo, mutta yhä niin hyödyllistä ja totta.

Pyörän keksijöitä on kuitenkin aina harvassa; onhan pyörä jo keksitty, kuten sanotaan. Ja siihen moni asia ja varsinkin luovuus pysähtyy ja jähmettyy. Näin lapselle tapahtuu varsinkin silloin, kun hän joutuu muitten lasten joukkoon ja ohjattuun toimintaan.

Toisten joukossa hän saa luvan käsittää, ettei voi enää olla samanlainen kuin ennen, vaan hänen täytyy mukautua tovereitten despotismiin, jos mieli saada ystäviä. Me tiedämme, että ystäviä tarvitaan, läheisiä ihmisiä, joiden kanssa elämä muuttuu kiinnostavammaksi kuin yksin ollen. Jo lastentarhassa tämä alkaa vaikuttaa lapseen, joka sitä ennen on vapaasti ja pidäkkeettömästi ajatellut mitä päähän on pälkähtänyt.

Tarhaan ajattelun vapaus ja luovuus usein kuitenkin loppuvat koulusta puhumattakaan. Toverien ja teollisen maailman antamat esikuvat ja tyypit näytetään elämän ihanteina. Lapsista kasvatetaan yhteiskunnan kuluttajia, itse asia teollisuuden orjia, joiden myöhempänä tehtävänä on ostaa ja nopeasti kuluttaa sitä mitä kulloinkin tuotetaan. Juuri teollisen maailman tähden on ihmiskunnan umpikuja varmimmin edessä. Pääasia että tuotetaan ja myydään. Mitä, sillä taas ei lopultakaan ole väliä, vaikka mitä puhuttaisi. Yksikään valtio ei todella kykene vastustamaan teollisuuden määräysvaltaa.

Muotintamiseen, jolla termillä tasapäistämistä kutsun, eivät syyllisty vain perhe ja leikkitoverit, vaan myös yhtä lailla ensitarhojen ja sitten koulujen ohjaajat. Palaan piirtämiseen, kuvaan, taiteen ensi aakkosiin. – Piirrä auringonkukka, kuuluu tehtävä. Ja niin kaksikymmentä lasta alkaa piirtää. Luokan edessä opettajan pöydällä könöttää usein myös esimerkki, aito tai muovinen keltainen ja vihreävartinen auringonkukka vaasissa. Se on malli. Lapsi ymmärtää: tuo minun on siis piirrettävä. Itse asiassa jäljennettävä.

Hän alkaa työn ja kurkkii paitsi mallia, myös sitä, miten toiset piirtävät. Kun auringonkukat on piirretty, ne laitetaan seinälle ja kas, tapoja tehdä voi olla monia, mutta silti totuus on samanlainen: suurena, yksinäisenä ja keltaisena auringonkukka pysyy lähes jokaisessa kuvassa.

Tästä puhuin äskettäin ystäväni kanssa. Hänen lapsensa saattoi piirtää toisin. Luova lapsi voi tosiaan värittää keltaisen kukan vaikkapa punaiseksi, jolloin se kuvastaa mielentilaa tai senhetkisen valon luonnetta tai väriliidun väriä. Eikä siinä kaikki, yksinäisen auringonkukan viereen voi piirtää myös ystäväkukan. Lapsen maljakkoon ilmestyy siten kaksi auringonkukkaa. Ja mikä vielä kiinnostavampaa, toinen niistä näyttää jo alkavan kuihtua.

Nerokasta! Nimenomaan poikkeavien auringonkukkien kirjo viehättää minua. Näen tällaisissa töissä sitä luovuutta, mikä rikkoo totunnaisen ajattelun rajoja.

Tällaisesta ei koskaan seuraa pahaa, hyvää vain. Mutta kuinka moni yhteiskunta käytännössä hyväksyy edes näin vähäisten rajojen rikkomisen?

Mitä vanhemmaksi lapsi varttuu, sitä varmemmin toisten miellyttäminen lisääntyy, kun hän tajuaa mitä uhrauksia pitää tehdä oman menestyksen hyväksi. Nopeasti omaksuminen tapahtuu. Viimeistään silloin, kun lapsesta tulee murrosikäinen nuori, näyttää kaikki lapsuuden luovuus kadonneen ja sitä myöten myös ihminen itse on hetken kuin hukassa. On oltava laumaa, on samastuttava siihen; siksi tyttöjen ja nyt jo poikienkin uusien farkkujen polvet revitään auki, jolleivät myytäessä ole jo. Niinpä me näemme paljasta ihoa pakkasellakin. Luokasta voi edelleen kahdenkymmenen joukosta kyllä löytyä nämä kaksi omapäistä ja toisista poikkeavaa, jotka piirtävät auringonkukkansa kuinka haluavat. Mutta onko se onni?  Heidän on haettava seuraa vain toisistaan. Muiden halveksuntaa he, onnettomiksi ja kelvottomiksi syrjäytetyt, joutuvat kaiken aikaa kokemaan.

Vasta aikuisikä saattaa tuoda tähän taas muutoksen. Vai tuoko? Kuka meistä alkaa aikuisena etsiä sitä aitoa, viatonta vilpitöntä lasta sisältään. Harva kykenee siihen, koska muutenkin vastustaa ajatusta. Eihän lapsena oleminen kuulu aikuisen arkeen ja ohjelmaan. Mutta lasta hänen olisi haettava sisältään. Vain lapsi, hänen logiikkansa ja luova voimansa saattaa muuttaa sen, mihin aikuinen tapojensa ja luulojensa orjana ei enää pysty.

(5.10.2018)