1.

Vielä illalla ehdin käväistä Kesäpuistossa, perspektiivi on siellä edelleen aivan sama kuin ennenkin. Hotellissa luin Tshehov-elämäkertaa parisen tuntia kunnes nukahdin. Alkuyöstä havahduin moneen kertaan, niin lujaa sade rummutti kattoikkunoihin. Mutta lopuksi nukuin seitsemän tuntia yhtä päätä. Se taitaa olla uusi ennätys tässä iässä.

Muistin yön rummutuksesta taas Sonjan joka sai toisetkin tarhan tytöt maalaamaan sadetta. Olesja lähetti siitä kuvan. Sininen on sade, ja sinisenä se tästedes pysyy mielikuvissani.

Taas on uusi aamu, maanantai ja lähtöpäivä, lokakuun ensimmäinen. Elämä edestakaisin taisi olla Eeva Kilven koskettava evakkokirja. Mutta tämä matkaaminen on vapaaehtoista. Me menemme ja tulemme ja tulemme ja menemme, kunnes lopulta lähdemme täältä kaikki. Ehkä sinne avaruuteen josta monet täällä aivan muulla tavoin uneksivat.

2.

Eilen tapasin Titovit Nikolskin kirkossa: Zhenjan, Tanjan ja Olegin. Tuohon kirkkoon liittyy suuri suru ja kuitenkin kun nyt siellä olin, kuoron käsittämättömän hieno laulu toi lohtua. Uudehko pappi lauloi myös jyrisevällä bassollaan niin että kaikki Italiankin ylpeydet joutuisivat häpeään. Kuoro on tuossa merellisessä katedraalissa aina loistava, koska laulajat tulevat Marinskin teatterista, mutta mistä pappi on tullut ja miksei hän ole konserttilavoilla, on mystiikkaa. Muistan Tshehovin novellin, jossa kerrotaan miten hienosti joku basso konsertissa matalimmat äänet lauloi ja silloin toinen laulaja huusi salista oktaavia vielä alempaa: ”Bravo!”

3.

Nikolskin yläkertaan ei turisteja palveluksiin päästetä; Kazanin tuomiokirkossa oli tänä aamuna niin paljon kiinalaisia selkien takana töllöttämässä, että minäkin olin hermostua.

Olin tullut tuomaan vain kynttilää vaimolleni Kazanin Pyhän Jumalanäidin ikonin eteen ja jäänyt sitten kuuntelemaan kuoron laulua. Ei paha, muttei Nikolskin veroinen. Toisaalta nämä ilmaiset kirkkokonsertit korvasivat hyvin sen, etten saanut lippuja Kapellaan jossa esitettiin taas kerran Mozartin Rekviem. Pääasia että on musiikkia ja klassista sellaista. Se jos mikä on hyvän kirjan ohella elämäni leipää.

4.

Zhenja oli saanut valmiiksi maaseutukirkkonsa ikonostaasin. Komea, vaikkei se pienessä kuvassa mitenkään pääse oikeuksiin eikä sen mittasuhteita voine käsittää. Keskellä alhaalla on kuitenkin ovi pappisihmisten kulkea.

Aikanaan Zhenjalle luvattiin siitä iso palkkio, töiden valmistumisen myötä se aina vain pieneni. Olla taiteilija Venäjällä on lähes käsittämätön selviytymistarina. Kun puhuin Tanjan kanssa, kävi ilmi että hyvä kun heillä oli parin kuukauden aikana rahaa ruokaankaan. Ja silti koko perheelleni tarjottiin taas kaikkea sitä hyvää, mitä Titovit itse olivat kasvattaneet ja keränneet: perunaa, sieniä, lahnamureketta ja blinejä vadelmahillon kera.

Kaksi papukaijaa Golubtshik ja Tsheburashka lentelivät vapaasti huoneessa; Oleg oli innostunut nyt tykkeihin ja piirsi sekä rakensi legoista laivoja ja tankkeja jotka erehdyttävästi muistuttivat Hayao Miazakin animaatioiden vastaavia. Kohta kymmenvuotias poika ei ollut niitä edes nähnyt. Lupasin seuraavalla kerralla tuoda.

Sonja mieltyi pianoon ja alkoi soittaa. Ja kylläpä soittikin, yhtä tarmokkaasti kuin sitten kipusi tikkaita niin ylös kuin pääsi. Mikä akrobaatti hänestäkin tulee? Lapset tulevat ja varsinkin lapsina voivat ja saavatkin joskus olla juuri niin lahjakkaita kuin haluavat.

5.

Myöhemmin vietin iltaa jo yksin ja kävelin sinne tänne. Millionnajalla oli taas kuvattu epookkifilmiä ja näyttelijät poistuivat  asuntovaunuihin vaatteita vaihtamaan. Tuolla kadulla kuvataan jotain filmiä aina, tuntuu. Katselin hevosia, naisia joita oli puettu vuosisadan alun rahvaan asusteisiin ja otin kuvan vanhasta autosta joka oli kuin unohtunut tien sivuun Kirsikkapuiston vanhan Firsin lailla (Tshehov).

Itse katu johti Palatsiaukiolle Eremitaashin eteen. Taas otin kuvan. Mitäpä muutakaan.

Äkkiä rupesi tuntumaan että nyt jo kuin hyvästelen tätä minulle niin rakkaaksi tullutta kaupunkia. Mistä tällainen tunne? Tulenhan vielä ainakin vaimoni haudalle, vastahan sitä ruvetaan laittamaan kuntoon. Mutta milloin ja miten saavun, se jää äkkiä aivan auki. Vähitellen lähes kaikki tutut täällä ovat kadonneet, muuttaneet tai kuolleet. Enää jäljellä on oma perheeni ja pari ystävää. Mutta niinhän käy jokaiselle, mitä vanhemmaksi elää. Ja lopulta jäljellä olet enää vain sinä itse?

6.

Malaja Konjushennajalla, Pienellä Tallikadulla näen Pietarin ensimmäiset kaupunkipyörät. Ne ovat aivan toista kuin Helsingin Alepat. Näiden nimenä on yksinkertaisesti Loshadinaja sila – Hevosvoima. Pyörät näyttävät kaiken lisäksi todella tyylikkäiltä.

Haloo, Pietarissako muka jotain parempaa kuin Helsingissä? Ei kai sentään. Muistan siitä miten uutta Miss Suomea Alina Voronkavaa ruvettiin somessa pelkän nimen perusteella kiroamaan: ryssä! Meilläkö ei  tunneta Venäjäfobiaa. Tuo nuori nainen on sivistyneempi ja suomalaisempi kuin yksikään hänen haukkujansa!

7.

Maanantaiaamulla kuljeskelen vielä hetken ennen junan lähtöä ja otan muutaman kuvan kännykkäkameralla; unohdin oikean kameran kodin makuuhuoneeseen ennen lähtöä. Mutta sama se, vaikka kuvien laatu on selvästi huonompi. Kuva kuin kuva.

Verikirkon ylin kupoli on edelleen hupussa. Mutta valo sen takaa nousee ja antaa vahvan kontrastin. Musta ja valkea, elämä ja kuolema.

Synkähkö miete haipuu, kun näen Verikirkon vierellä seepran, joka aina ryntäilee sinne tänne monien kaltaistensa lailla ja jollaista Olja kertoi kauhistuneensa, kun se oli juossut häntä kohti ja alkanut lujasti halata.

Otan kuvan ja lähetän Oljalle: katso, seeprakin voi olla yksinäinen…

Hotellin pihan toisella puolella on paikka jossa kaikki seeprat ja muut patsasmaiset esiintyjät vaihtavat asusteensa. Sinne he saapuvat aamulla, lähtevät töihin ja sinne he palaavat taas muuttumaan ihmisiksi, jotka ovat työnsä tehneet.

Seuraava nostalgiaa itsessäni herättävä kuva on Kazanin katedraalin edestä. Kyyhkyt kylpevät lammikossa. Ihan kuin Venetsiassa joskus kauan kauan sitten.

Viimeinen kuva on paluumatkalta hotellille.  Siinä Moikanjoki kohtaa Gribojedovin kanaalin Verikirkon edessä. Virtaus on Kolmen sillan kohdalla aina voimakas, se väreilee. Vesi virtaa ja virtaa silloinkin kun minuakaan ei enää ole. Mutta aina joku sen myöhemmin huomaa ja katsoo; unohtuu ihailemaan ehkä pitkään. Juuri kuten minä itsekin äsken.

(1.10.2018)