1.

On sunnuntaiaamu ja herään tutussa hotellissa tuttuun aikaan kello 5. Aivan kuten kotonakin. Sillä erotuksella että sateen ääni kuuluu huoneeseen hyvin, koska se ropisee kahteen kattoikkunaan. Minulle on annettu huone ylimmästä kerroksesta. Majapaikassani on kaksi tasoa, alakerta oleskelutiloineen ja ylhäällä sitten puuportaita myöten ullakolle rakennettu nukkumatila, jonka päädyssä iso pesuhuone, jacuzzi ja saunakin. Tällaista ylellisyyttä en saisi mistään muualta normaalin piskuisen huoneen hinnalla. On syksy ja Pietarin hotellihuoneitten käyttöaste vakaavassa laskussa sitä mukaa kun turismi vähenee. Rupla vahvistuu taas hieman, kun öljy on kallistunut, mutta hieman vain. Edes luksus ei täällä siksi maksa liikoja ulkomaan elävälle.

2.

Juuri tällaisessa huoneessa nukuin Pietarissa ensimmäisellä matkalla vuonna 2009, jolloin saavuin kaupunkiin nimenomaan toimittaja Svetlana Aksjonovaa tapaamaan. Siitä on aikaa yhdeksän vuotta. Ullakkohuoneessa kirjoitin hänestä myös ensimmäiset runot. Että hänestä tulisi vaimoni en vielä lainkaan tiennyt; mutta sen kyllä jo tiesin, että ilman häntä elämäni ei tuntunut miltään. Ja niin on yhä. Sveta on edelleen vaimoni ja sellaisena pysyy. Aivan kuten sormus sormessa, johon hän sen aikanaan pujotti.

3.

Ruslan oli vastassa asemalla ja ajoimme hotellin kautta heidän kotiinsa. Pieni Sonja oli haljeta ilosta, kun näki minut. ”Djeda djeda”, hän hoki, hyppi ja pomppi ja tuli sitten istumaan viereeni kun rauhoittui. Hän tiesi odottaa tuliaisia joita oli toivonut: kuorettomia nakkeja ja piparkakkuja. Piparin hän oli jo oppinut sanomaan lähes oikein. Vain r-kirjain tuotti vielä vaivaa.

Minun piti nyt katsoa kaikki esineet joista hän piti, kuunnella myös uutiset siitä miltä vierailu tulevassa lastentarhassa oli hänestä tuntunut. Sadik  eli tarha oli ollut iso kokemus.

Eikä vain kuunnella, myös katsella lukuisat valokuvat, joita Olesja-äti oli ottanut. Sonja oli halunnut piirtää ja niinpä siellä piirrettiin; viisi samanikäistä tyttöä oli maalannut sadetta sinisellä vesivärillä. Sonja oli myös opettanut toisille miten kädet pestään; lavuaareja näytti olevan rivissä kokonaista viisi ja kaikki matalalla. Pieni tarha, silti valtion, vaikka toimii Smolnan kirkon yhteydessä. Ehkä neuvostoajasta on jäänyt jäljelle jotain hyvääkin.

Muut tytöt olivat jo sopeutuneet, mutta yksi kuulemma itki kaiken päivää; niin ikävä hänellä oli kotiin ja äitiä. Vaan maalannut oli hänkin toverien tukemana. Saa nähdä mitä tarhasta vielä tulen kuulemaan. Sonjan tuntien sinne saadaan sekä uutta eloa että myös uusi järjestys. Lastenhoitajan toimii kirkko-Marina, joka oli vaimoni hyvä tuttu. Voi olla että Sonja ottaa tältä kiltiltä osobaltakin ohjat vähitellen omiin käsiinsä.

4.

Päivä oli kaunis, kuulas ja kylmä. Kylmyyttä lisäsi kyllä tuuli Suomenlahdelta. Vasilinsaarella se tuntui, kun ajoimme sinne, onhan siellä Smolenskin hautausmaa, tämän matkan pääkohde taas kerran. Meidän pitäisi saada hauta kuntoon ennen talvea; ainakin maakummulle betonireunukset lautojen sijaan. Olja oli kanssani suunnitellut hautaa ja piirtänyt tietokoneella siitä jo luonnokset.

Sonja nautti. Välillä omin jaloin, välillä potkulaudalla ja välillä isänkin kyydissä!

Kuljimme ensin paikalliselle kiviveistämölle katselemaan mahdollisen marmorin väriä, marmori laitettaisiin sitten betonin päälle ohueksi katteeksi sitä kaunistamaan. Musta marmori on täällä suosituin, mutta niin synkkä ja kliininen. Tahdoin jotenkin valkoista, Olesja toivoi harmaata; Oljalta löytyi keskivälin ehdotus. Keskitie, taas kerran. Mitään tilauksia emme kuitenkaan vielä tehneet, miettiä kun pitää aina.

Lähdimme haudalle. Kuvasin matkalla kaikkea näkemääni, vanhoja hautojakin taas. Jotenkin tämän hautausmaan villi järjestys kiehtoi yhä vain. On vanhaa ja uutta sekaisin, pientä ja suurta, ylvästä ja vaatimatonta. Kaikkialla myös luonto saa kasvaa lähes miten haluaa.

Kun oli lauantai, hautausmaalle tehtiin ohjattuja kävelyretkiä niin kuin joskus Hietaniemessä. Tiivisti pakattu ryhmä seisoi yhden haudan edessä, niin etten lähempääkään nähnyt, kuka pyhä siellä lepäsi; palavan kynttilän sentään. Ja opas puhui ja puhui ja puhui.

Svetan haudalle osaan  jo kulkea vaikka mitä sokkeloista kujaa. Yksi niistä vei Ksenia Pietarilaisen kappelin ohi. Koska oli myöhä, kappelissa oli tilaa niin että pääsin jonottamatta sisään.

Ksenia on jatkuvasti naisten suosikkipyhimys ja kappelin ulkopuolella palaa aina kynttilöiden valtava rivi. Sielläkin ehdin käydä Svetan kanssa. Kun siitä vielä etenimme Sonjan vaihteeksi ajaessa kolmipyörällä eli samokatillaan, vastaan tuli piskuinen kappeli jonka takaseinällä kopio Andrei Rubljovin ikonista. Sen sisälle Sveta poikkesi muutama vuosi sitten rukoilemaan ja kun tuli ulos, otin hänestä kuvan. Kuva on säilynyt, mutta hänen kasvonsa ja niiden iloinen onnellinen ilme pysyvät muistissa ilman kuvaakin.

5.

Puhdistimme Svetan haudan kuivista lehdistä, vaikka en oikein tiennyt miksi, mutta tyttäristä se kuului asiaan. Muistin että kuolemasta oli juuri nyt kulunut yksi vuosi, yksi kuukausi ja yksi päivä. Numeroiden mystiikkaa taas. Osa hiekasta oli jo saanut ylleen sammalpeitettä mikä tuntui hyvältä. Joku Svetan ystävä oli käynyt haudalla ja laittanut sille kaksi keltaista kukkaa lisää, symmetrisesti. Sellainen estetiikka oli makuuni.

”Me kadotamme ne joita rakastamme, mutta he eivät kadota meitä”, ajattelin Olostunturin huipulla Uspenskin hautajaispäivänä. Lause palasi taas mieleen. Ihmisen aika maan päällä on rajallinen, mutta avaruus on ikuinen. Vai miten sen sanoikaan Eero Paloheimo kun hieman kiusasin häntä maailmankaikkeudenkin päättymisestä aikanaan: ”Sen vieressä on toinen maailmankaikkeus.”

Jos näin kerran on, mitään hätää saati kiirettäkään ihmiskunnalla ei liene.

6.

Olja lähti mukaan kun suunnistin kohti Dom knigiä, suurta kirjakauppaa.

Heti pääoven oikealla sivustalla vähän piilossa on automaatti, josta saa aina kortilla ruplia, jos ei ole ehtinyt vaihtaa niitä muualla. Kielen voi vaihtaa englanniksi, niin ettei sitä tarvitse pelätä. Yläkerroksessa riitti väkeä, oli lähes tungos; ihmiset toden totta myös ostivat oikeita kirjoja; kassallekin oli jono! Ylistys ja kunnia teille, teki mieleni huutaa.

Kirjan hankin minäkin. Löysin Molodaja Gvardijan julkaiseman Tshehov-elämäkerran, joka kuului sarjaan Merkittävien ihmisten elämäkertoja. Se näkyy ilmestyneen vuonna 2010 ja on silloin mennyt täysin silmieni ohi. Teoksen on kirjoittanut Alevtina Kuzitsheva, minulle täysin tuntematon. Mutta eipä hänkään tunne minua. Kovakantinen opus sisälsi reippaasti yli 800 sivua ja sen hinnaksi oli siksi laitettu kokonaista 734 ruplaa; lähes 10 euroa siis.

Kirjan mukana sain vielä alennuskortin; jos ostaisin 1300 ruplalla kirjoja niistä annettaisiin 20 prosentin alennus. Ei vähä mitään.

Vein Oljan vielä syömään läheiseen Ukropiin, kasvisravintolaan jonka hauskana nimenä on edelleen tuo Tilli.

Se sijaitsee Pienellä Tallikadulla. Menu oli muuttunut, mutta punainen nauhapasta sienikastikkeineen, vihanneksineen ja inkivääreineen osoittautui mainioksi. Olja nautti kylmästä kasvislasagnesta. Minä join tyrnimorsia, Olja sikurikahvin. Vähän yli 10 euroa kaikkineen… Ja sitten hotelliin. Olja lähti kohti nuorisoa, jossa yöpyisi, itse kipusin huoneeseen. Yksi päivä H. Mäkelän elämästä oli taas pulkassa.

7.

Avasin kuitenkin vielä tietokoneen ja kirjoitin uhkauskirjeestä viestin veljenpojalleni Juhanille, joka toimii Nixussa johtavana konsulttina. Tietokonespesialisti osaisi varmasti kertoa miten päästä uhkaajasta eroon. Vastaus tuli kyllä, mutta silloin nukuin jo. Luin sitä nyt aamulla sateen ropinan säestämänä.

Jotain uuttakin opin taas. Salasanojen hakkerointi näyttää sujuvan helposti. Näin Juhani kirjoitti: ”Meilläkin on Nixussa usealla eri grafiikkakiihdyttimellä varustettu laskin, joka pystyy kokeilemaan yli 10000000000 (10 miljardia) vaihtoehtoa sekunnissa. Kokeiltavat sanat haetaan sanakirjoista ja muista sanalistoista ja niitä myös muunnellaan ja yhdistellään keskenään ja erikoismerkkien kanssa.”

Mitään vahinkoa nämä kiristäjät eivät sinänsä saa aikaan, ellei erehdy maksamaan, hänkin vakuutti. Viestin lähettäjä ”Aaron Smith” oli Juhanille tuttu valenimi; saman päivänä hän oli saanut tältä roskapostiinsa jo 13 uhkausta. Minulle oli tullut vain vaivainen yksi. Kahden kerroksen väkeä löytyy siis kaikkialta.

8.

Sade ropisee yhä vain, pitää vähäisiä taukoja. Kello on 6.16. Ehkä en vielä nouse. Nyt kun on sunnuntai hotellin aamupalallekin pääsee vasta kahdeksalta. Katselen kirjaa Tshehovista. Ehkä alan lukea sitä, vaikken usko löytäväni mitään erityisen uutta: mies syntyi Taganrogissa 1860, kuoli Badenweilerissa 1904 ja eli elämän, jonka jokaisesta käänteestä olen lukenut viitisenkymmentä vuotta. Tshehovin kertomuksia osaan lähes ulkoa. Mutta kyllä tämäkin kirja pitää silti avata. Joen toisella puolella oleva metsä voi näyttää aivan samalta, mutta sen tietää vasta, kun on ylittänyt joen.

(30.9.2018)