1.

Yöllä havahduin ja huomasin olevani jo jonkinlaisessa talvihorroksessa, vaikka oli vasta alkusyksy. Kylmä ei ollut mutta kun aamulla nousin ylös, päätin lämmittää taloa puilla. Ensimmäistä kertaa viime talven jälkeen.

Klapeja olen varoiksi kantanut jo aikaa sitten sisälle, mutta lämpöä on tätä ennen piisannut. Nytkin ilmalämpöpumppu levittää sitä aivan tarpeeksi, mutta paras elementti puuttuu. Iso uuni on kuin kotoinen kyly, yhtä tuttu ja tärkeä. Kun tuli alkaa puhua ja savun hienoinen tuoksu levitä, se lisää myös viihtyisyyttä. Nytkin, kun tätä kirjoitan, kuulen pientä räiskyntää salista. Kuivat koivuklapit palavat siellä ja hehkuvat sitten vielä hiilinä pitkään. Koivu on kovaa puuta ja energiaa siinä lienee eniten.

Suokoon Luoja, ettei EU kiellä puunpolttoakin kaiken muun kieltämänsä lisäksi. Silloin minustakin tulee rikollinen, vieläpä tieten tahtoen.

2.

Jo paria päivää sitten sain aikaiseksi viimein sen, että siivosin salin uunin reunukset joille vuosien ja kymmenten saatossa on kasautunut muistojen ja pienten esineitten röykkiöitä. Jokaisella niistä on tarina, moni niistä liittyy vaimooni. Joistakin, kuten jo aikaa tyhjennetystä viinipullosta, joka on vuodelta 1943 eli yhtä vanha kuin minäkin, olen kirjoittanut kirjaan Pienten esineitten hiljainen elämä (ntamo, 2016). Teos oli yksi viimeisistä jotka Leevi Lehto vielä jaksoi tehdä, ennen kuin luovutti vetovastuun toiselle. Kiitos kirjasta, Leevi. Pelkkänä esineenäkin se ilahduttaa minua. Muistan mitä sen riveillä on, joten itse tuskin sitä enää aukaisen.

3.

Esineitten väleissä oli todella paksulti pölyä jonka sain imuroiduksi, kun nostin jokaisen niistä uuninreunukselta yksitellen pois. Työtä siis riitti. Pölyä sinänsä en pelkää, mutta joku raja kai senkin keräilyssä. Toisaalta joka-ainoan pölyhiukkasen vainoajat saavat ehkä siivousvimmallaan aikaan lapsilleen allergioita, joita muuten ei normaalielämän siedätyshoidossa tulisi. Pölyn ja siisteyden tasapaino pitänee kunkin itse löytää.

Tänään on aamuisen hammaslääkärin jälkeen vuorossa makuuhuoneen vastaava pöllytys. Pahimmat pölynkerääjät ovat kirjoja, joita makuukamarissakin riittää. Monia niistä ehken luen enää koskaan, mutta poiskaan en voi niitä heittää. Ne kuuluvat elämäni eri vaiheisiin ja ovat osa minua, persoonaani. Niiden avulla olen kasvanut. Sama kuin katkoisin pikkusormen tai kokonaisen käden, jos noin iso vertaus sallitaan. Nykyään on muotia olla minimalisti ja heittää turha pois tai panna kaikki kiertoon, mutta turha ei ole aina turhaa; kirjat varsinkaan.

Myös siitä on Sanna Aro kirjoittanut blogiinsa, jonka osoitteen puolestaan lähetti minulle Anja Salokannel. Kas tässä Aron blogin saitti uuteen kiertoon: htpp://elamankrestomatia.blogspot.com/

4.

Autotalliakin olen jo siivonnut, koska talven ja lumen tullessa myös auto saa usein luvan jäädä sinne. Kylmä sillekin tulee, kun jää pihalla peittää ikkunat ja lunta sataa niskaan. Parhaat pyörät olen tallista jo kuljettanut ylös mäkeä liiteriin. Sään salliessa Pietarin perhe voi kaivaa ne kyllä sieltäkin esiin, jos haluaa vielä lähteä maantielle. Yhdessä niistä eli isänsä Ruslanin käyttämässä pyörässä on lastenistuin pienelle Sonjalle. Vauhdista tuo pieni osaa jo nauttia. Pelko pois, Rosmarie oli laulu, joka taas kuului elämään Kallion Porthaninkadulla neljä- ja viisikymmentäluvuilla. Molli-Jori ja Dallapé-orkesteri sen tulkitsivat jo sota-aikana eli vuonna 1942.

Autotallia vartioivat edelleen Amo Osipowin suuret keramiikkaveistokset. Ah, Amo, kahvila-ruokala Merden perustaja Hyrylän Prijuutissa yhdessä Leena Paloheimon kanssa. Myös hän oli Elina Soraisen lailla suuri savensotkija jonka keramiikka on jättänyt jäljen kotiini. Veistokset tuijottavat tielle ja pitänevät ei-toivotut vieraat loitolla. Näin ainakin uskon.

5.

Tämän aamun uutisista ehkä järjettömin oli Taloussanomien kertomus siitä mitä luomumiljonääri John MacKey on tullut täällä pidetyssä pohjoismaisessa bisnesfoorumissa sanoneeksi: ”Kapitalismi on upein asia jonka ihminen on luonut.” Hän väitti myös että se on lisännyt ihmisten tulotasoa ja poistanut maailmasta köyhyyttä. Ja enemmänkin: ”Meidän elinaikanamme köyhyys on poistunut maailmasta.” Näin siis Taloussanomien internetversion mukaan.

Trumpin kopio? Itsensä kohdalla mies lienee onnistunut. Mitä taas Amerikan kodittomiin (homeless) tulee, he voivat olla hieman toista mieltä. Myös kaikki tilastot joita olen lukenut puhuvat muusta. Vauraus ja rikkaus kasaantuvat maailmassa ihmiskunnan yläpäähän ja yhä harvempien käsiin. Eivät tavalliset ihmiset lähde kodeistaan seikkailunhalusta, vaan ihan ruuan puuteen tähden, jos sotia ei oteta tähän mukaan. Kansainvaellukset tulevat tästäkin syystä vain lisääntymään.

Ehkäpä luomuruokamiljonääri ei sitä ruusunpunaisten silmälasiensa takaa kuitenkaan näe. Ja miksi näkisi niin kauan kuin omalla tilillä on tuota rahhaa ja kodin ympärillä varmastikin isot turvamuurit kaikkine elektronisine vempaimineen.

6.

Toivoa herättävin uutinen taas osui silmiini eilen. Siinä kerrottiin Jari Keskisen Tampereelle tarkastetusta väitöskirjasta. Sen mukaan pienet ympäristöystävälliset superkondensaattorit voisivat korvata akkuja ja paristoja. Tässä Ylen saitti: https://yle.fi/uutiset/3-10420070

Jotain tällaista olen uneksinut ja odottanut. Olisiko tuo siunaus todella totta. Akut kun ovat pelkkää ympäristöjätettä eikä materiaalia maailmanlaajuiseen akkutuotantoon planeetaltamme edes löydy.

Sähköauto nykymuodossaan on oikeastaan täysin turha vempain, teollisuuden vastaus hiilenvastustajien unelmiin; muodin- ja ajanmukainen tuote jota kalliilla kaupataan uususkoville. Tuhat kertaa halvempaa olisi ollut heti valmistaa autoihin yksinkertaiset saasteenpoistojärjestelmät, joita Englannissa esimerkiksi on kehitetty. Nyt Saksassa on viimein pakon edessä lähdetty etenemään siihenkin suuntaan.

Nykymuotoisia sähköautoja suunnitellaan, tehdään ja myydään vielä ainakin kymmenisen vuotta, koska ostajia löytyy. Tällä tavalla ydinsähkökin näkyy kelpaavan vihreille. Teollisuudelle taas tärkeintä on tuo luomukapitalistin raha, sitä tehdään mikä kaupaksi käy. Muusta viis. Käsittämättömän isoja investointeja, joiden hyödyt menoihin nähden ovat minimaalisia. Yhtä turhia ovat uusien kaivosten aloittaminen akkuteollisuuden tarpeisiin esimerkiksi Heinävedellä. Luontoa siinä vain tärvätään ja usein miltei ikiajoiksi. Maassamme saa kaivaa kuka tahansa ulkomaanelävä ja ottaa siitä hyödyn, olemme kaivosten suhteen pelkkä surullinen siirtomaa. Mutta luonto ja sen turmeltuminen on taas kerran vain tavallisen ja paikallisen kansan huoli. Kansan, joka kaikesta ja kaiken lopulta kuitenkin aina maksaa.

7.

Syksy saa ja tuuli tuivertaa. Syksyn lehtiin peittyy maa. Niin tuolla ulkona taas. Ruska on juuri nyt lähes kauneimmillaan, mutta pian lehdet putoavat kokonaan, kun vielä saadaan muutama hallayö lisää.

Ruska punastuttaa villiviinin ja siitä huomaan miten pitkälle se on kuistin edestä ja talon sivulta jo karannut, nousee metsän puitten runkoja pitkin kohti latvusta kuin sademetsän liaani. Ihmeiden aika ei ole ohi. Villiviini on todella villi. Ehkä se lopulta valloittaa koko alarinteen metsikön, jos kohta sitä minä itse en ole enää näkemässä.

Miten nopeaa kaikki on syksylläkin. Aivan kuten keväällä jolloin huhtikuun kaunein aika, monen sadan vihreän värin ilmestyminen luontoon kestää vain yhden kiitävän hetken samoin kuin muutolintujen tulo ja huumaavin laulu. Sen tahdon silti taas kokeaa ja nähdä! Enää puoli vuotta pitää tuota onnen aikaa odottaa. Taitaa sittenkin olla syytä ensin löytää se Veikko Huovisen esittelemä toiveikas talvimieli ja hakea pipot, huivit ja käsineet näkyville; valmistautua niidenkin avulla pitkään pimeyteen.

Paras uskoa, että pimeyden ja kylmänkin keskeltä löytyy yhä hyvää elämää. Kun uskoo, saa; ainakin mielikuvia, keveitä kuin illan pilvet. Kun eilen puhuin FaceTimessa pienen Sonjan kanssa hän ei kylmää pelännyt, vaan oli lähinnä ylpeä siitä että oli jo kulkenut ulkona lapaset kädessä: – Bарежки eli varezhki, kuten hän sanan venäjäksi pienellä käheällä äänellään lausui. Paras ottaa hänen reippaasta asenteestaan oppia. Lauantaina matkaan taas Pietariin ja näen tuo suloisen ipanan, joka todellakin on ”silmieni ilo, lohtu sydämelle”, kuten Tuomas Anhava runossaan vähän toisessa kontekstissa kirjoitti.

(27.9.2018)