1.

Päivä päivältä syksy etenee. Perjantaiaamuna oli tuuli hetkeksi moinannut, kun vielä tostaina lähes myrskysi. Mutta tämä on kuulemma vain tyyntä vielä suuremman myrskyn edellä, jonka ennustetaan iskevän maahan lauantaina. Lohjalla pidetään vuotuiset omenakarnevaalit. Vain kerran muistan että ilmanala oli näille markkinoille erityisen suopea; kaunis ja kuulas kuin itse omena. Ehkä siksi, että vierelläni kulki silloin vielä vaimoni.

2.

Välillä tuntuu että olen jo mukautunut tilanteeseen, sitten yksinäisyys ja onnettomuuden tuntu iskevät taas; mieliala vaihtuu kuin sää. Tuska on totta, mutta periksi ei pidä antaa. Mitä järkeä täällä enää muuten olisi olla ja kulkea? Vaikka joskus tekisi mieli luovuttaa, tiedän, että vielä täällä myös riittää tekemistä kyllin. Minkä voimme tehdä itsellemme, voimme tehdä myös muille.

3.

Tuskasta ruskaan. Kun kuvaa muutaman päivän välein samoja kohteita, tajuaa parhaiten ruskan hitaan tulon. Keltaista on jo koivuissa kaikkialla, ainakin keltaisen aavistus. Vaahterat punertuvat siellä täällä, syttyvät tuleen. Villiviini on yhä komeampi, kunnes ensimmäinen hallayö karistaa lehdet saman tien maahan. Mutta kuvat siitä jäävät. Villiviini peittää vielä niin keittiön kuin Oljan huoneen ja yläkerran rukoushuoneenkin ikkunat. Ja kun lehdet ovat karisseet valo huoneissa lisääntyy, vaikka valo muuten väheneenkin päivä päivältä. Vääjäämätön on ainakin tämä totuus. Sitä ei edes Trump heti muuksi muuttane.

4.

Viikko sitten täällä oli Pietarin perhe, viikko sitten käytiin sienessäkin, sitten matkattiin Skåldön saareen ystäviä tapaamaan, ja lopulta Helsinkiin, jossa tarkoitus oli käydä upouudessa Amos Rexin museossa.

Kun aloin kääntää autoa Mannerheimintieltä Postitalon parkkiin, näin millainen jono Lasipalatsin sisäänkäynnin edessä jo oli. Mahdotonta. Mutta päätimme silti käydä katsomassa museota edes ulkoa. Ja meidät palkittiin. Paitsi että sää suosi, paikalla oli myös satakunta kojua, maailmanmarkkinat, joilla kaupattiin mitä vain.

Kävelimme peräkanaa ja laumasta huolta pitäen sinne tänne kuin Oljan muutamalla vedolla maalaavat pingviinit. Lauman täytyy tungoksessakin pysyä yhdessä! Siinä edelleen yksi periaatteistamme.

Sonjan piti muiden lasten lailla myös kavuta Amoksen museon valoikkunoiden töyräille. Sitkeä on kaksi ja puolivuotias. Monta kertaa hän matkallaan joutui kääntymään takaisin ja palaamaan töpsyttäen isänsä turviin, kunnes isän auttamana vihdoin pääsi huipulle. Siihen hän löi kätensä kuin Matterhornin valloittaja.

Ah sitä iloa. Vielä kukkuloilla voi lapsikin kapuilla, mutta auta armias kun tulevat liukkaat sadekelit ja saapuu talvi, lumi ja jää. Jollekin kiipeilijälle tapahtuu silloin ensimmäinen vääjämätön onnettomuus. Ehkä museon valoikkunoiden huiput ympäröidään lopulta aidoilla. Toivottavasti arkkitehti on ottanut tämänkin huomioon. Aidat ja kauneus eivät noin vain sovi yhteen.

Hiljaisuuden kappeli oli auki, joten vein perhekunnan ja siskoni Anjan seuraavaksi sinne. Hiljaa istuttiin, jotakin mietittiin, vain Sonja äänteli sielläkin, mutta pienelle lapselle se suodaan. Svetan kanssa kävimme aikanaan kappelissa parikin kertaa. Ehkä hän oli mukanamme taas. Lopuksi söimme gambialaisessa telttaravintolassa hyvää arkiruokaa ja palasimme taidematkaltamme suuresti virkistyneinä. Joskus kaikki näemme onnistuu ilman varsinaista taidettakin.

5.

Keskiviikko oli välipäivä tenniksenpeluusta, joten palkitsin itseäni sillä, että  aamun töiden jälkeen ajoin Turkuun ihan konkreettista taidetta katsomaan. Museon edessä olin ensimmäinen, sillä kuten aina, olin sittenkin aavistuksen liian varhain liikkelle. Muutama muukin saapui paikalle jyrkkiä portaita hitaasti kavuten, kunnes ovi tasan kello 11 avautui.

Näyttelyyn oli koottu kolme Turkuun liittyvää maalaria, jotka turkulaisia maisemia olivat maalanneet: Axel Haartman, Ali Munsterhjelm, Santeri Salokivi. Jotain hyvääkin näki jos kohta yllättävän paljon myös sekulia. Kotiseutu ei ole taiteessa se keskeisin tekijä.

Olin kuitenkin juuri ottanut kuvan paikasta, jota kautta yleensä museoon kuljen ja löysin Ali Munsterhjelmilta saman maiseman. Se oli maalattu satakunta vuotta aiemmin. Hauska yhteensattuma. Puistot ja vanhat suojellut rakennukset ovat kohta ainoita, jotka valokuvien ja maalausten ohella muistuttavat kaupunkiluontojen menneisyydestä.

Yhdestä sivusalista kuului ääniä, musiikkia joka kiinnosti. Menin sinne ja istahdin ainoana penkille.  Katsoin sitten ihan parikin kertaa Jaakko Niemelän Nostalgian. Hän, merikapteenin poika, näyttää ensin, miten vanha alus iskeytyy valtavia aaltoja vastaan, sitten sen miten jo romuksi muuttunut ja kuin pohjaan vajonnut ja silti ikään kuin ilmassa kelluva laiva hitaasti rysähtää kasaan. En ole mikään videotaiteen ystävä, mutta tämä jätti hyvän jäljen. Jo siinä on syy matkata Turun taidemuseoon. Kodikasta kahvilaa voi myös aina suositella.

6.

Museon yläkerran tiloista löytyi muutama tuttu Schjerfbeck, muutama Gallenkin ja hänen maalamansa kirjailija Gorki. Nuori Gorki oli aito, vanha Gorki aatteen palveluksessa. Nuori Tolstoi oli aito, vanha taas omien aatteittensa lumoissa. Nuori Tshehov oli rahaa saadakseen pilalehtien senttari, vanha taas mitä lukukelpoisin kirjailija – myös nykypäivänä. Näinkin ihmisen kehitys voi onneksi mennä. Parempi kuvata ja näyttää kuin osoitella ja saarnata.

7.

Viimeisenä aurinkopäivänä menin taas metsään, ihan kirjaimellisesti. Etsin sieniä ja kuljin silmälasit päässä ne nähdäkseni. Hirvikärpäsiä ei nyt osunut tukkaan, olin ottanut ison lippalakin päähäni. Aikanaan koko seutu oli herkkutattien valtakuntaa vanhoine sammalpeittoisine kuusimetsineen, mutta nyt suurin osa kuusikoista on jo kaadettu pois. Monet hakkuualueet on myös jätetty sellaisiksi ryteiköiksi ettei niissä kulkeminen ole edes mahdollista. ´Hoitakoon luonto jälkisiivouksen´ näyttää olevan periaatteena.

8.

Metsien kaataminen vain lisääntyy, sillä uusia tehtaita nousee. Kylläpä näitä suuria hankkeita nyt suunnitellaan ja pystytetään: paperi ja biopolttoaineet pitävät kuulemma kansantaloutta käynnissä, vaan kuinka kauan. Pian maamme on yhtä suurta avohakuuta. Missä ovat koisjärveläisemme? Monet heistä kaiketi jo turpeen alla. Cityvihreälle riittää näköjään soma kaupunkimiljöönsä, tuo kuuluisa yhteisöllisyys kauppakeskus Redeineen? Rediä se ei ole. Mitä metsissä tapahtuu, se ei enää näytä moniakaan stadilaisia kiinnostavan. Kun ympäristöliike 60-luvulla alkoi, muistan puhutun että isot kaupungit ovat valtakuntien syöpiä, ne imevät kaiken muusta maasta itselleen. Tuntuu, että tämäkin lause on vuosikymmenten kuluessa käännetty sievästi päälaelleen. Se on nykyinen päämäärä.

9.

Jäljellä laaksossamme on enää kolmisen metsänreunaa joissa voin vielä huoleti samoilla. Ja onneksi sieniä löytyi, isoja puhtaita herkkutatteja. Myös kaksi pientä ja siksi sienisääskistä vapaata leppärouskua sekä yksi kanttarelli ihan kahdella t-kirjaimella pääsivät koriin. Ilo oli niitä puhdistaa, istua pihalla ja nauttia samalla auringosta. Koska pakastin alkaa jo olla täynnä, vien nämä siskolleni. Hän, kohta 88-vuotias, samoilee enää vain tasaisimpia teitä.

Aurinkoa perjantainakin annettiin. Vielä aurinkopanelit tuottivat sähköä, joskaan enää kolmasosan siitä mitä kesäkuun parhaina päivinä, vielä jäljellä oli rippeitä kesästä. Mutta kun tätä loppukohtaa kirjoitan on jo lauantaiaamu ja yllämme  vuoden -18 Mauri-myrsky. Se riipii lisää lehtiä, kaataa puita, sortaa sähkölinjoja ja jatkaa sitten matkaansa vinosti kohti koillista vähitellen laantuen ja lopulta kadoten. Ei ihminenkään ikuisesti jaksa paiskia töitä saati mellastaa. Levätä täytyy. Sen olen näinä päivinä myös saanut ihan kantapään kautta kokea. On siksi helpottavaa muistaa, että myrskynkin jälkeen koittaa taas aamu.

(22.9.2018)