1.

Läpi elämäni olen yrittänyt ymmärtää mikä perhe oikein on. Malliperhe voi olla olemassa vain silhuettikuvana. Useimmiten perhe on satunnainen joukko satunnaisia ihmisiä joilla on oikeus ainakin moittia toisia sen jäseniä, jos kohta myös mahdollisuus hoitaa ja jopa rakastaa heitä. Kuinka usein jälkimmäinen tunne vallitsee tavallisessa perheessä, sitä en osaa sanoa. Ihmisten kertomuksia kuunnellessani tuntuu, että edelleen aivan liian harvoin.

2.

Oman lapsuuteni perheestä puuttui isä. Hän lähti kun minä synnyin, mutta laski ajoituksen väärin. Nainen jonka hän luuli hurmanneensa, perui kaupat. Löytyi sitten toinen nainen samasta koulusta, opettaja, kuten isänikin. Tälle hän tuli lausuneeksi minusta, etten ole hänen poikansa, mutta että hän hyvää hyvyyttään antoi minulle nimensä. Tämän kuulin vasta pari päivää sitten juuri tässä muodossa.

Aiemmin hän oli nimittänyt vanhempaa siskoanikin ikään kuin toisen siittämäksi. Kun tunnen äitini, tiedän, että syrjähypyt olivat hänelle mahdottomia. Seksuaalisuudesta ei äiti ollut edes kiinnostunut. Hänen, suurlapsisen kainuulaisperheen tyttären kunnia-asiana oli kotinsa opetusten mukaisesti yrittää hoitaa omaa perhettä, vaikka häntä kohdeltiin huonommin kuin koiraa. Isä oli hyvä nimenomaan siinä. Kaikessa muussa hänen lahjansa ovat ikävä kyllä valuneet hiekkaan.

3.

Äitini hoiti sitten yksin kolmilapsista perhettä. Elatusmaksut piti jalomieliseltä isältäni periä oikeuden kautta. Rahaa kodissamme ei koskaan ollut. Kun äiti sai palkan, sillä maksettiin edellisen kuun velat ja ruvettiin taas elämään velaksi. Minä en rahan puutetta kuitenkaan käsittänyt; ei ollut mihin verrata. Siinä talossa, joka edelleen on Kallion korkein, ei rahaa ollut muillakaan vuokralla asujilla. Sitä löytyi vain talon omistajilta: tuomari Toloselta ja hänen äidiltään. Niinpä me kaikki sen pihan lapset olimme tässä mielessä yhdenvertaisia. Köyhä on köyhä vasta, kun tapaa rikkaan.

Minä olin silti poikkeus, jonka pian käsitin. Koska äitini oli opettaja ja pihan lapset kävivät samaa koulua, se tiedettiin. Kasvaa sodanjälkeisessä Kalliossa opettajaperheen lapsena, jolla ei ollut isää, oli rangaistus josta sai maksaa. Minua lyötiin siksi tavan takaa, tosin ehkä myös suulaan kieleni tähden.

Ymmärsin kyllä, että juuri niin täytyi olla. En koskaan suostunut silti tunnustamaan, että olin mammanpoika, ”mamis.” Silloin tuntui olevan tärkeintä, että pienikin poika oli heti kuin mies. Ja mies käytti nyrkkejä. Vasta kun itse opin murroiässä lyömään kerran takaisin, kiusaaminen loppui. Kun sitten kirjoitin tästä muistelmiini, sain tuta entisiltä lyöjiltäni ja minua pidettiin valehtelijana. Toimiiko lyöjän muisti siis jotenkin toisin kuin lyödyn?

4.

Perheeni pieneni kun isoveljeni, isän korvike Juha, meni toisen kerran naimisiin ja jätti alkovin punaisen sohvan. Ja sitten me muutkin muutimme pois Kalliosta. Munkkiniemen yhteiskoulussa ei perhetaustani kiinnostanut ketään, mutta siellä minä puolestani ymmärsin sen, miltä tuntui olla lähes ainoa jonka perhe edelleen oli köyhä. Munkassa elettiin jo tuolloin hyvin, rahaa oli lähes jokaisella oppilaalla. Sen tajusin nopeasti ja yritin oman tilanteeni salata.

Äidiltä pyytäminen oli raskasta ja tuntui kinuamiselta; isä sujautti joskus salaa käteeni setelin, kun kävimme siellä siskon kanssa vieraisilla sunnuntaisin. Se oli meidän aamuhartautemme ja kirkkomme.  Salaa isä antoi setelin, koska se olisi muuten ikään kuin ollut poissa hänen uudelta perheeltään. Jännitin aina, saisinko sen vai en. Eteisessä se sitten tapahtui jos olimme kahden. Jos emme, poistuin tyhjin taskuin.

Koskaan en voinut tietää miten tuossa draamassa kävisi. Näytelmiä kirjoitin sitten itse vasta paljon myöhemmin. Vain niissä kävi kuten halusin, vaikka ohjaaja kyllä tulkitsi tekstin lähes aina omalla tavallaan.

5.

Lopulta siskonikin muutti Munkkivuoresta pois ja perhe pienentyi yhä vain. Äidillä oli sitten vain minä. Minä taas torjuin hänet kaikin mahdollisin keinoin; en edelleenkään ollut mamis. En usko että äiti koskaan oikein ymmärsi, mikä ihminen minusta oli kasvamassa, mutta kaikkensa hän yritti. Ja yksi on varmaa, minua hän rakasti.

Ehkä tuo äidinrakkaus, torjuttunakin, on jollain lailla pelastanut minut. Pystyin antamaan sitä takaisin vasta, kun äiti makasi jo sairaaloissa dementian vallassa. Osamme olivat vaihtuneet ja yritin osoittaa hänelle että minulla oli myönteisiä tunteita häntä kohtaan. Äiti ei kuitenkaan enää tiennyt keneltä ne sai. Hän murehti aina, ettei Hannu käy hänen luonaan. Kun taas kerran kysyin kuka minä sitten olin, äitini vastasi arvokkaasti: ”Hyvä ystävä.” Se lohduttaa minua  outoa kyllä yhä vain.

6.

Perhe on erhe, kun p-kirjain katoaa. Monet uusperheeni olivat sittemmin jollain lailla erheitä, vaikka miten olisin niissä yrittänyt olla eräänlainen isähahmo. Oma malli puuttui: ehkä pystyin siksi olemaan isä vain teoriassa. Kaikenlaisia yhdistelmiä koin, paljon yritin ja useimmiten turhaan: monet vaimojeni lapsista suorastaan vihasivat minua. Enkä näköjään onnistunut poikanikaan kanssa, koska hän oli jäänyt pääosin äitinsä kasvatettavaksi. Sunnuntai-isiä lähinnä silloin oltiin. Kyllä ympäristö ja perimä yhä muodostavat ja muokkaavat ihmisen, mutta perimän osuus taitaa sittenkin olla pienempi.

7.

Perhe ei muutu perheeksi vain siksi, että kuulutaan samaan geenistöön. Rakastaa voi toisenkin siittämää lasta, jos osaa rakastaa; kyllä rakkaus ja hyväksyntä ovat avaimia siihen, että kuulutaan yhteen. Äitiydestä en tiedä. Uskon, että synnyttäjä ainakin aluksi kokee vahvaa yhteyttä siihen joka hänen ruumiinsa kautta tulee maailmaan, mutta varsinkaan isyys ei ole geneettistä. Jos mitä niin tämän olen kantapään kautta omasta kokemuksesta oppinut. Jonkin verran aikaa siihen on mennyt; reippaasti yli seitsemänkymmentä vuotta. Arvi Ylppö kuuluu lähes satavuotiaana sanoneen: ”Aina voi oppia jostain uutta.” Tätä lausetta tapaan siteerata edelleen tavan takaa. Totta se kuluneenakin on.

8.

Perhe minulla taas on, vuosi sitten kuolleen vaimoni tyttärien muodostamana. Vanhemmalla tyttärellä on jo mies ja pieni lapsi, suloinen kaksi ja puolivuotias Sonja, joka muistaa minut, tarttuu käteeni ja istuu syliini ja vaatii minua lukemaan Tatua ja Patua, kuuntelee sitä suomeksi, ja kertoo minulle sitten omat käsityksensä kuvista venäjäksi, lukee siis puolestaan kirjaa kuten haluaa. Me ymmärrämme toisiamme hyvin, vaikka minun suomeni ja hänen venäjänsä tai minun venäjäni ja hänen suomensa eivät aivan vielä ole samalta planeetalta. Vaimoni nuorempi tytär on jäänyt kokonaan minulle, enkä ole siitä pahoillani, päin vastoin. Me pidämme yhtä, mikä tuntuu täysin luonnolliselta. Tätä kautta vaimonikin edelleen elää.

9.

Avainsanana tässä uudessa ja viimeisessä perheessäni lienee taas kerran hyväksyntä ja sitten myös se toinen käsite. Kun aikanaan puhuin vanhan naisen kanssa Kemiönsaarella lastenkasvatuksesta ja sen periaatteista, käytin opettajakorkeakoulussakin oppimiani hienoja termejä, hän kuunteli minua ja sanoi sitten yhden ainoan lauseen, jota en koskaan unohda. Se on minulle kaiken kasvatuksen avainlause. Hän sanoi sen ruotsiksi, mutta laitan sen tähän kuitenkin omemmalla kielelläni: ”Eikö riitä, että rakastaa lastaan.”

Toteamus on yksinkertainen, vilpitön ja niin tosi. Jos tämöinen rakkaus vielä hieman laajenisi koskemaan muitakin ihmisiä, meillä olisi yhä toivoa. Maailma ei silloin olisi kahta minuuttia vaille tuhoa, vaan vasta tuolla jossain edessämme. Sinne meidän pitäisi purjehtia, kuten Kolumbus teki aikanaan tietämättä minne rantautui. Uusi maailma ei edelleenkään löydy mistään avaruudesta, vaan ihan tältä samalta planeeltalta, jossa me kaikki juuri nytkin tulevaisuutta kukin tavallamme peläten elämme.

 

P.S.

Vanhempi tytär löysi juuri äsken puhelimestaan 2013 Hatsinassa otetun valokuvan vaimostani ja minusta ja lähetti sen saman tien. Siinä me olemme ja siellä me olemme tässä kuvassa aina. Tai ainakin niin kauan kuin minä muistan tuon matkan, joka silloin tehtiin Inkerinmaalle. Muiston pysyvyydessä on myös sen lohtu.

(15.9.2018)