1.

Aamu alkaa taas yhtä sumuisena kuten eilenkin. On uskottava, että syksy todella on tuossa aivan nurkan takana. Vähän niin kuin vieras, joka tulee vain, kutsumatta. Syksy tuli kutsumatta (1974) oli viidennen runokokoelmani nimi. Sellaisia ihmisvieraita ei omassa elämässäni enää kuitenkaan ole. Jotkut eivät saavu,vaikka kuinka pyytäisi.

2.

Päiviin muodostuu oma ruutiininsa. Ajan Lohjalle, juon kahvin torilla jos on aikaista tai kello yhdeksältä Saint Honoréssa. Kahvin kanssa aina croissant, tuo kruasaan, tai suomeksi kroissu. Lähes kaikki kroissut ovat erilaisia jo ainesosista,  esimerkiksi käytetystä voista riippuen. Yllättäen Ranskassakin on alettu käyttää suomalaista voita, kun luulisi asian olevan päinvastoin. Tuotteemme ovat usein puhtaita ja hyviä, mutta tuottajat eli maanviljelijät ja karjankasvattajat kituvat. Varsinkin nyt kun kuivuus niisti puolet sadosta.

Kuka vetää välistä? Toki sisäänostajat ja kauppa. Kauppa tuntuukin vain lihottavan ja pöhöttävän itseään ja rakentavan joka puolelle samankaltaista verkostoa. Jos ennen kylässä oli kirkko ja koulu, nyt siellä on s-market ja k-market. Kirkkokin on kohta jo myyty pois ja koulu varsinkin.

Kun ajan Lohjalle kaikilla pysäkeillä kököttää eri suuntiin matkaavia lapsia puhelemia räpläten. Lapsia viedään kymmenienkin kilometrien päähän kaikenlaisilla autoilla kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin suuntiin. Oppii siinä kyydissä ainakin passiiviseksi matkustajaksi. Puhelin tuntuu olevan nykyäänmonen paras ja sitten pian ainoa kaveri.

3.

Kun on syksy, pitää lähteä sieneen. Mutta mitä metsästä voi löytää, kun ei ole satanut? Netin kirjoituksista näen että ainakin tatteja on lupa odottaa. Lähden silti hyvinkin epäluuloisesti haahuilemaan tutuille sienestyspaikoille, joista suurin osa on jo vanhojen kuusikoiden hakkaamisen takia kadonnut.

Ensin en näe mitään, sitten sienisilmiin osuu aivan puhdas herkkutatti, tuo Italiassa palvottu porcini, venäjäksi taas belyi grib – valkea sieni. Olikohan se ruotsiksi karljohan? Kyllä maar, kertoo netti. Stensopp – kivitatti käy myös nimestä.

Sientä ei ole syöty lainkaan, missä ovat sienisääsket, kuivuuden kukistamina? Pitäisikö päästää ihan ilohuuto täysin hiljaisessa metsässä. Ei, annetaan olla. Sillä metsän hiljaisuus tuntuu käsittämättömältä. Syksyllä linnut eivät enää edes ääntele, vain siipien kahahduksia kuuluu kun ne säikkyvät ja lentävät pakoon.

Toinen yhtä puhdas tatti löytyy kun askeltaa kymmenet metrit, sitten vielä pari muuta. Jokin kanttarellikin kasvaa sammaleen sisällä, muttei suinkaan tavanomaisia määriä. Jos lämpö kuitenkin jatkuu ja saataisi sadetta, voisi tilanne vielä täällä etelässäkin muuttua. Joka tapauksessa olen syönyt ensimmäisen sienikastikkeeni uusien puutarhasta juuri kaivettujen perunoiden kera. Mikä maailmassa voi olla sitä parempaa, varsinkin kun muistaa höystää kastikkeen runsaalla määrällä sipulia?

4.

Käyn myös toisessa tutussa metsässä josta löytyy pari sientä lisää. Töitä saa siis todella tehdä jotta koko kori täyttyisi. Vaan ketä minä enää ruokin, lähinnä itseäni vain. Kun on yksin, ei ruuan valmistaminenkaan tunnu kiinnostavalta. Sama se mitä syö… Kauppojen valmiit einekset alan tuntea, hyvät ja huonotkin. Huonoja on enemmän, mutta halvempiakin ne ovat. Muutamalla eurolla saa tässäkin maassa vielä vatsansa täyteen.

Metsässä on valtava kivi, jonka sisällä luola. Muistelen että Arvi on siitä puhunut. Se on legendaarinen Varkaan suu, siellä varas on istunut ja pitänyt sadetta, odottanut pimeää. Vaan tyhjä luola on nyt. Ihmisen on mukavampi olla sisätiloissa varsinkin sateella ja syksyn tullen. Ennuste lupaakin nyt suurta muutosta säähän viikonlopun jälkeen. Juuri kun olen saanut liiteriin puut, niitä täytynee ruveta polttamaan salin uunissa. Vaan näinhän tämä elämä etenee.

 

5.

Ruumiin ravinto on tärkeää, mutta vielä tärkeämpää eli hengen ravintoa olen saanut, kolmekin erilaista runokirjaa. Yksi niistä on Juha Raution Festivaali. Hänet tapasin vähän yli vuosi sitten Lapissa, jossa hän liftasi kaverinsa kanssa Pallakselta kohti Kittilää. Hotellille jossa söimme, he olivat patikoineet Hetasta, aimo matkan siis. Vein heitä ensin Svetan kanssa jonkin matkaa kunnes jätimme Svetan Jerisjärveen uimaan. Isommasta tienhaarasta löytyi heille sitten toinen liftiauto jolla pääsivät jatkamaan. Loppu hyvä, kaikki hyvin.

Kun silloin autossa ruvettiin puhumaan, käsitimme että kumpikin meistä on näillä samoilla töin, sanoja etsimässä. Yhteytemme on säilynyt ja hyvä oli taas lukea hänen uusia runojaan. Niissä todella ”lumi juoksee ilman juoksijaa”. Iloa ja voimia vain eteenkinpäin. Runous on koko elämä, ja joskus sitäkin pitempi.

Kai Niemiseltä sain taas Pirkko Lastikan teoksen Etäisten teiden haibun. Pieniä proosakertomuksia jotka aina loppuvat haikuun. Miellyttävä lukea sitäkin. Tämä haiku jää mieleen: ”Luo sana sanan/ jälkeen, ketju on hauras/ Kaukainen tuuli.”

Eija Aromaan Eksymisen kartasto taas keskittyy hyvällä tavalla tankoihin, joista myös pidin: ”Jotain katosi/enkä tavoita enää/sitä mannerta/jossa koivikko varttuu/eksyneiden kodiksi.”

Japani elää, yhä vain. Nuoruuttani kaipaan vain siksi, että voisin taas ensimmäistä kertaa hullaantua ja innostua japanilaisesta kirjallisuudesta ja uusista kirjoista yleensäkin. Mitään muuta en nuoruudesta kuitenkaan kaipaa, silloin halusin vain että olisin jo vanha. Ja nyt olen. Moni asia on toden totta onneksi takanapäin. Osaisiko tässä iässä jo välttää kaikki erehdykset ja vaarat?

6.

Käyn päivällä Lauttasaaressa tapaamassa vanhaa ystävää. Saarella asuin aikanani yhteensä yli 30 vuotta. Paljon sekin on muuttunut. Jokaiseen tyhjään tilaan nousee uusi talo, muutamia on jo rakennettu puolittain merenkin päälle. Kohta varmaan maasilta vie Melkkiin ja sinne nousee uusi lähiö kunhan armeijan vapaa-ajan tönöt saadaan viimein tieltä pois… Se ei liene mahdotonta, kun katsoo miten Jätkäsaari laajenee ja laajenee täyttömaan turvin. Ah, mitä hienoja kuvitelmia kaupunkisuunnittelijoilla voikaan vielä olla takataskussaan.

Parasta Lauttasaaressa on aina ollut meri, vapaat rannat kaikkien ihmisten kulkea.

Säilyttäkää edes vapaus, vaikka ahdasta sielläkin alkaa jo muuten olla. Helsinki ei voi ikuisesti kasvaa rajojensa sisällä. Ja varmaan siksi Sipoo lopulta kokonaan kaapataan kun Espoo ja Vantaa eivät luovu asemistaan. Sipoonrannan surullinen talorykelmä voisi sitten viimein saada seuraajia ja jopa kauppoja ja liikenneyhteyksiä… Harkimo, tuo Suomen Trump, saisi kaiketi taas suunnitella lisää uusia vastaavia, ellei politiikka vie tuota suurta ajattelijaa kokonaan. Mitä kaikkea ihanaa meillä silloin vielä onkaan edessä.

7.

Kello lähestyy kahdeksaa. Näyttää tulevan aurinkoinen päivä. Pian lähden vaihteeksi taas eteenpäin. Uusi päivä, vanhat kuviot. Ensin kohti toria ja sitten tennistä. US-Openkin alkaa Jenkkilässä kohta olla pulkassa, naisten finaalissa pelaavat siellä Japanin yllättäjä nuori Naomi Osaka sekä Serena Williams.

Tankki jyrännee nuoruuden – ainakin vielä. Mutta lopulta nuoruus jyrää hänet, kunnes itsekin jää joskus uuden jyrän alle. Sellaista on elämä; ikävä tai ehkä itse asiassa hyvä kyllä.

(7.9.2018)

 

P.S.

Kävin itsekin lyömässä palloa Talissa. Tenniskeskuksen johtaja Pekka Mäkelä  (”tuo parempi Mäkelä”) iloitsi siitä että New York Timesissa oli juuri ollut artikkeli siitä, miten tennis on kaikista liikuntamuodoista parhain. Ja totta: siinä saa sekä tuumia että juosta, se kehittää fysiikkaa, reagointikykyä, ajattelua, taktiikkaa, yleistä ymmärrystä ja jopa sielua, tulen nyt sanoneeksi. Itse olen joskus kirjassani Pelin henki (1998) totesin jo, että tennis muistuttaa kaikista peleistä eniten elämää itse. Voittoja tulee, mutta tappioita myös. En tiedä kummatko kehittävät ihmistä lopulta paremmin. Ja yksi on ainakin varmaa: ikä ei ole tenniksen esteenä, kun valitsee pelitoverit jokseenkin samoilta vuosikymmeniltä. Ei ole mikään ihme nähdä kentällä jopa yli 80-vuotiaita. Moniko urheilulaji pystyy samaan?

(8.9.2018)