(Aleksandr Blok: Kun et tartu satunnaisiin ominaisuuksiin, niin näet: maailma on kaunis.)

(Franz Kafka: Joka säilyttää kykynsä nähdä kauneutta, ei vanhene.)

1.

Panihida ja pominki ovat käsitteitä jotka kuuluvat Venäjän ortodoksien perinteeseen. Ensin tapahtuu varsinainen hautaaminen kaikkine traditioineen, sitten 40 päivää siitä pidetään panihida eli muistopalvelus ja pominki, muistotilaisuus. Ne olivat jo takana. Nyt kun on kulunut vuosi kuolemasta, sama toistuisi. Panihida suoritettaisiin ensin vaimoni haudalla Smolenskin luostarin hautuumaalla. Ja periaatteessa näin tapahtuisi tästedes joka vuosi.

Tilasin taksin, jolla pääsin vaivatta Nikolskin merikatedraaliin. Sinne olivat tulossa Olesja, Olja ja Sonja ja sieltä jatkaisimme Ruslanin kyydillä kahdeksitoista Smolenskin hautausmaalle kirkon eteen.

Taksikuski oli hauska tyyppi, joka puhui huultensa välistä niin epäselvää venäjää että sitä oli kaltaiseni mutisijankin aivan pakko ymmärtää. Hän oli ollut viitisen vuotta töissä Siperiassa ja valisti minua sillä, että hanti-mansien mailla oli myös järvi nimeltä Saimaa; jopa piskuinen jokikin. Kun vielä puhuimme, kävi ilmi että hän oli kotoisin läheltä Staraja Ladogaa. Siellä olin käynyt Svetan kanssa kurgaaneja katsomassa. Kun kerroin sen ja kun sanoin, että olin pitänyt tuosta muinaisesta Venäjän pääkaupungista, erosimme kuin ystävät.

Kirkko oli täälläkin lähes täynnä väkeä, itse palvelus pidettiin kuten aina yläkirkossa, turistit saivat Nikolskissa parveilla enää vain alhaalla. Kuoro lauloi enkelten lailla ja pappi lauloi sellaisella jymyllä että se tunki suoraan ytimiin. Tässä kuorossa oli varmuudella Marinskin kasvatteja; onhan teatteri muutaman kulman takana. Jos kuoroa minne tarvitaan, laulajia löytyy.

Titovin perheen kumpaakaan taiteilijaa ei näkynyt vaikka seisoin samalla paikalla kuin Zhenja aina tässä kotikirkossaan. Poissa pysyivät myös Tanja ja Oleg. Katselin puhelinta soittaakseni, mutta siinä luki: ei yhteyttä. Kenttä oli siis täälläkin kadonnut yhtä menestyksekkäästi kuin Liettuassa ja Eestissä.

Ajattelin, ettei oma Venäjän perheeni ollut illalla sittenkään saanut tarjoilua valmiiksi, joten he kai saapuisivat kun ehtisivät. Mutta aika kului. Kello tuli 11, sitten se olikin jo 15 minuuttia yli. Lähdin hitaasti ovea kohti ja onnekseni törmäsin tuttuun taiteilijaan jonka nimen jätän nyt ajanpuuteen takia mainitsematta, kuten Larvan Masi aina sanoi. Hänen vaimonsa nimen kuitenkin muistin. Tässä oli siis Julijan mies. Ja sitten nimi palasi mieleen: Vasja! En kuitenkaan rohjennut käyttää sitä, ehkä hän sittenkin oli muunniminen. Julija kuulemma oli jo lähtenyt hautausmaalle, mies sanoi ja hämmästeli mitä kirkossa yhä tein.

Sitä aloin hämmästellä minäkin varsinkin kun kun ulos päästyäni totesin, ettei puhelin edelleenkään toiminut. Kenttä oli kadonnut taivaan tuuliin.

2.

Käsitin että minulle tulisi kiire, hautausmaa ei ollut kävelymatkan päässä. Menin kadulle ja yritin kukkakimppua heiluttamalla pysäytellä autoja, vaan turhaan. Ennen neuvostoaikaan kuka vain pysähtyi ja otti kyytiin maksua vastaan; ambulanssikin. Nyt sain liikennevaloissa puhutuksi yhdelle naiskuskille sen verran, että ikkuna puoliksi avautui. Mutta daamia ei selitykseni saati Smolenskin luostarin suunta lainkaan kiinnostanut.

Poliisiauto ajoi paikalle. Poliisii tahtoo auttaa? Sen kuski tuijotti minua mietteliäästi ja sitten saapui toverikin etuistuimelle. Hän alkoi vetää puhelinta hitaasti taskustaan, kunnes äkkiä muisti että vastapäisessä nurkassa sijaitsi hotelli. – Respa soittaa tuolta teille auton. Ja niin todella tapahtui. Kaiken lisäksi taksi tuli kymmenen minuutin kuluttua kuten oli luvattu ja pääsin sillä hautausmaalle. Olin perillä jopa vähän vaille kaksitoista.

3.

Ensin en kuitenkaan löytänyt ketään. Sitten näin että kirkon edessä seisoi Toljan leski, hän oli Eduard Uspenskin sisar Ljubotshka. Meitä oli jo koossa kaksi. Vähän ajan päästä paikalle saapui myös Julija. Kolme! Sitten Svetan lehden työtiimistä sen johtaja frau Maria (djevka Mariakin joskus) sekä designer Ljuda. Hänen hevosrakkaudestaan kirjoitin aikanaan tarinan, joka päätyi kirjaan Krimiturkkinen karhu. Silti oma perheeni puuttui. Saapuivat myös Bektashevit, joiden toimien ansiosta Svetan ruumis vuotta aiemmin oli lennätetty Sotshista Pietariin. He olivat sopineet papin kanssa panihidasta haudalla ja hakivat miehen myös paikalle.

Niin yhä vajaa seurueemme lähti ensin papin johdolla ja sitten minun johdattamanani kohti hautaa, jota pappi ei tietenkään tuntenut. Vanha hautausmaa on täynnä polkuja, joista kuljimme nyt Blokin polkua kohti hautuumaan toista laitaa. Blok itse oli saanut vanhalle haudalleen enää muistokiven; hänet oli todellakin haudattu uudestaan jo muualle. Mutta jos kerran hautausmaalla yhä oli hänen polkunsa, piti sieltä kivenkin löytymän.

4.

Aurinko paistoi, valoa riitti, keveitä pumpulipilviä. Pappi hämmästeli sitä että puhuin venäjää. Sanoin, että on aina hyvä jos vaimon kanssa on yhteinen kieli, tiesi silloin mitä tämä tahtoi. Pappi hyväksyi vastauksen. Haudan olimme jo edellispäivänä kunnostaneet ja nyt aloimme laskea sille kukkia. Laitoin oman kimppuni keskelle ja Tuurien ja Pitkästen punaiset ruusut kimpun kummankin puolen.

Viimein saapui perheenikin. He pyytelivät anteeksi etteivät olleet ehtineet kirkkoon ja olivat sitten etsineet minua kauhuissaan kaupungilta. ”Olemme hukanneet Hannun!” Vaan niin helposti en sentään joudu hukkaan. Olesja ja Olja olivat lopulta kuitenkin olleet varmoja siitä, että osaisin tulla hautausmaalle.

Olja asetteli valkeita krysanteemeja pystyyn haudalle. Väri saattoi johtua siitäkin, että oli yhä uspenie – Jumalanäidin ylösnousemuksen päivä. Sonja katsoi, kulki ja hymyili minullekin ohimennen, katsoi taas. Kaikki kiinnosti. Hän istui ja puhui jokaisen kanssa, tervehti ja tutki jälleen tarkkaan ihmisiä, oli näköjään alkanut jo käsittää että perhe on isompikin kuin vain äiti ja isä ja sitten Olja. Myös minä ja muut sukulaiset ja ystävät kuuluimme siihen.

Seremonia alkoi. Pappi sytytti ladanin, sen tuoksu levisi haudan ympärille. Hän puhui ja siunasi ruumiin, puhui taas. Henki on vapaa, on se. Ainakin jos niin haluaa. Ajattelin Svetaa ja sitä, miten kertomukseni tästä muistopäivästä olisi huvittanut häntä. Svetalla oli alituisista huolista huolimatta myös paljon silmää huumorille. Sekin ominaisuus näkyy periytyneen tyttärille.

Kun kaikki oli ohi, haudalle ilmestyivät vielä Volodja ja Tanja, vanhat ystäväni, joihin olin Toljan ja Eduardin kautta tutustunut. Saapui myös Svetan ystävä tsherkovnaja Marina eli kirkko-Marina erotukseksi muista tutuista Marinoista. Kirkko-Marina liittyi hänkin jo perheeseen, koska oli töissä päiväkodissa, johon Sonja syksyllä pääsisi. Olesja kun alkaisi taas työnsä.

5.

Vuoroon tuli nyt pominki Olesjan ja Ruslanin luona. Tytöt puhuivat ja valittivat vuoron perään sitä, että olivat myöhästyneet kirkosta ja jättäneet minut heitteille. Se oli turhaa. Paniikki oli syntynyt vain siksi etteivät he olleet voineet soittaa: puhelimeni oli ollut mykkä ja oli edelleen. Vaikka mitä tein, kenttää ei löytynyt. Ruslan pyysi minua lopulta sammuttamaan koko rakkineeni (iPhone!) ja tuo bulttaus auttoi. Kenttä ilmoitti itsestään ja saatoin soittaa jopa siskolleni ja kertoa miten hautausmaalla oli mennyt.

Tarjoilussa pääosaa edustivat bilinit jotka itse asiassa ovat suomalaisia räiskäleitä; sen nimisinä niitä äiti teki lapsuudessa ja minä myöhemmin; edelleenkin joskus.

Täytteeksi sai ottaa erinomaista kurpitsamössöä, graavilohta jota olin tuonut Suomesta, grillattuja vihanneksia ja smetanaa. Hyvää ja täyttävääkin. Palan painikkeeksi tarjoiltiin teetä, kahvia, mehua ja vettä. Ne riittivät. Alkoholi kuului täälläkin jo menneeseen perinteeseen.

Myös Svetasta toki puhuimme. Mikä oli puhuessa. Hyvää on helppo muistaa. Ja sitten linnuista. Vyip eli kaulushaikara ja sen ääni oli jäänyt Kirimin ja Nadjan mieleen kun he keväällä olivat vierailleet luonani Sitarlassa. Kaulushaikaran kumea ääni on yksinäistä alakuloa täynnä. Se kutsuu puolisoa tavalla, jolla minäkin voisin sen tehdä.

6.

Vähitellen vieraat lähtivät yksi toisensa jälkeen ja lopulta minäkin. Ruslan tarjosi kyydin, mutta pian eteen tuli niin paha probka (ruuhkatulppa), että hän kääntyi autoineen. Sanoin kyllä löytäväni tien perille: jalat toimivat yhä.

Kun kuljin kohti Nevski prospektia kuulin kulmauksessa jonkun huutavan nimeäni. Vanha tuttu, Kerstin Kronvall. Muistelimme Eduardia ja minä puolestani kerroin mistä juuri olin tulossa. Mutta ei surullisia! Hän sanoi tekevänsä nyt töitä Pietarissa Moskovan sijasta ja vieraaksi oli tullut tytär perheineen. Miten mukava olikaan tavata. Sattumia on maailma täynnä.

Kävin saksalaisesta leipomosta ostamassa yhden ulitkan, jos nälkä yllättäisi. Tuttu myyjä kyseli vuorostaan perheestäni. Hän ei millään uskonut että Svetan kuolemasta oli jo vuosi. ”Kyllä aika kuluu”, hän alkoi hokea. Samaa saatoin sanoa itsekin.

Kun leipomosta tulin ja käännyin kohti Venäläistä museota, pysäytti minut hento pieni nainen. ”Vyi mestnyij?” hän kysyi. – Oletteko paikkakunnan väkeä?

Sanoin että olen itse asiassa ulkomaalainen, mutta tunnen kyllä jo seudun. Hän kertoi etsivänsä Shvedskij pereulokia, Ruotsin kujaa, minkä tunsin hyvin. Lupasin näyttää hänelle paikan, se kääntyisi Pienen Tallikadun päästä kuin salaa kohti Suurta. Matka sinne ei ollut pitkä.

Nainen kysyi miten tunnen seudun ja puhun venäjää. Vastasin, että minulla oli ollut venäläinen vaimo. Miten niin ollut? Kerroin nyt mistä juuri tulin. Hänen silmänsä kyyneltyivät. Minulta kuoli mies viisi vuotta sitten, todella ymmärrän teitä, nainen sanoi.

Kuljimme kohti kujaa ja puhuimme vaikka mitä. Hän oli ollut insinööri ja nyt eläkkeellä. Luulin että hän halusi Ruotsin konsulaattiin mutta hän etsikin israelilaista lääkäriasemaa. Hän olisi edelleen urheillut, mutta nyt polvi oli kipeytynyt ja nainen toivoi siihen apua. Lääkäriasema on sekin tuolla, kerroin, olinhan sen isoa kylttiä kymmenet kerrat ihmetellyt. Mutta kun tulimme lähelle, koko kortteli olikin verhottu rakennustelineitten taa. Vain muutama ovi näkyi.

Telineitten edessä jökötti mustalasinen vartiokoppi. Kun hän pyynnöstäni koputti siihen, ei tapahtunut ensin mitään. Sitten roteva mies äkkiä tuli kopista. Se oli niin odottamatonta, että säikähdimme. Mutta lääkäriasema löytyisi, se oli toisessa päässä kujaa numerossa kaksi, mies puolestaan kertoi. Ja sitten me kaikki erosimme. Hentoa naista en varmastikaan koskaan enää näe, mutta tuskin unohdan. Jo tällaiset kohtaamiset tekevät elämästä elämisen arvoista.

7.

Olin sopinut perheen kanssa että vielä illalla kävisimme Uudessa Hollannissa ja niin myös tapahtui. Autoja oli kaduilla paljon, mutta parkkipaikka löytyi.

Minulle Novaja Gollandijasta oli tullut Venäjän ja Pietarin kehityksen ja edistyksen mittari. Aikanaan kiertelin silloin vielä suljettua ja salaista punatiilistä linnoitusta vaimoni kanssa joka kertoi Brodskin usein tehneen samaa. Sitten linnoitus myytiin ja avattiin osittain. Sieltä löytyi jopa kaupunkilaisten puutarhoja ja kasvisravintolakin kirkasilmäisine nuorine puuhajineen.

Sitten paikka suljettiin taas. Kun se parin vuoden remontoinnin kuluttua avattiin uudestaan, kaikki oli jo muuttunut. Joka vuosi se yhä muuttuu ja tuntuu että aina vain kiinnostavampaan suuntaan. Sisäänpääsy on ilmaista, lapsia on ajateltu. Lisää ravintoloita ja kahviloita oli toki tullut ja nyt sieltä löytyi jopa jätteiden kierrätysasema, yhtä siisti kuin ottamassani kuvassa.

Pyöreästä vankilasta taas oli tehty erilaisten ravintoloiden mekka. Toisen rakennuksen tiiliseinällä toivotettiin samaa kuin Neuvostoliitossa ennen ja kirkoissa nyt: Miru mir – Maailmaan rauha.

Taidetta näkyi jo kaikkialla, kitshiäkin, kun katsoi altaassa kelluvia vaaleanpunaisia muoviflamingoja.

Mutta alueella riitti vapaata ilmaista tilaa ihmisten olla, kulkea, istua, katsella. Se on jo nyt pietarilaisten olohuone. Millainen siitä vielä aikaa myöten tuleekaan, sen näen, jos jotain vielä näen.

Otin viimeiseksi kuvan taideteoksesta, jonka nimi näkyi olevan Saari ilmassa. Lapset pääsisivät sinne kiipeilemään, kunhan ottaisivat kengät pois eivätkä toisi mukanaan ruokaa, tekstissä kerrottiin.

Yöllä kello kolme heräsin taas naapurihuoneen espanjalaisten asukkaiden meluun: joku heistä otti suihkua, sitten huudeltiin kovalla äänellä, lopulta ähistiin rakkaudestakin, mutta vain hetken, nuo trumpilaiset minuutit; pian mies jo kuorsasi. Iso ilo pienestä auvosta. Vaiko päinvastoin?

Hetken olin vielä valveilla. Ajattelin vaimoani. Muistin mitä olin hänestä kirjoittanut:

”Me kadotamme ne joita rakastamme, mutta he eivät kadota meitä.”

Seinän takana kuorsaus jatkui. Tiedän jo kyllä, että ihmisiä löytyy joka junaan. Kaikenlaisia, erilaisia, hyviä ja huonojakin. Mutta enemmän hyviä. Joskus juna on jo lähtenyt tai se ei lähde enää ollenkaan. Aikataulunkin tuuli ja sade kuluttavat silloin vähitellen seinältä. Mutta itse elämä jatkuu, ja se jatkuu yhä vain.

(29.8.2018)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pominki. Sonja.

 

6.

Kotiin, Ruslan. Kävelyä Kerstin kronvall.

 

 

7.

Käyn ostamassa ilaruuaksi ulitkan. Saksalainen leipomo. Tuttu myyjä. Joko vuosi? Sitten kotiin. Minut pysäyttää vanha nainen.

Ruotsalaista kujaa etsivä. Oletteko Vyi mestnyij?

 

Eroamme. Äkkiä tuntuu hyvältä kävellä kohti hotellia, jossa voisin olla vain ja miettiä päivää. Monesta asiasta se taas kutoutui kuin hyvin virkattu kaulahuivi.