1.

Oikeastaan olimme liikkeellä ensin autolla ja aloimme ajaa Kronstadtiin, mutta ruuhkaa oli jo ja päätimme sen vuoksi vaihtaa päämäärää johonkin helpompaan. Uusi kohde löytyi: puisto jossa Sonja voisi ajaa kolmipyörällään. Se sijaitsi Krestovskij ostrovilla – Ristisaarella. Siellä en vielä ollut käynytkään. Saarelta löytyisi kuulemma myös huvipuisto.

Sitä ennen Ruslanin mieleen tulee näyttää Pietarin vanhinta kirkkoa myös Oljalle ja Olesjalle, jotka eivät sitä koskaan olleet nähneet. Kirkko on omistettu Pyhälle Samsonille ja sen alttaritaulu on yhä käsittämättömän hieno. Samsonin kutsumanimi oli Strannoprinimets mikä yhteisvoimin tulkittuna saattaisi tarkoittaa muukalaisille ystävällistä, heidät vastaanottavaa pyhimystä, vieraanvaraista ja hyväsydämistä. Ajan henkeen sopiva siis. Hänestä on tietenkin maalattu lukuisia erinäköisiä ikoneita. Oikeaa kuvaa ei löydy, mies eli 400-luvulla.

Tyttäret sytyttävät vuorostaan kynttilät äitinsä muistoksi, minähän olin tehnyt saman jo aamulla. Pieni Sonja kuljeskelee kirkossa edestakaisin ja kun pääsee ulos pyytää, että isä laittaa hänet kivelle patsaaksi. Se tapahtuu. Ja niin otan tästä onnellisesta parista kuvan.

2.

Ristisaari löytyy, kiemurtelemme sinne läpi rikkaitten ihmisten villojen ja talojen muureineen ja puutarhoineen. Ehkäpä turvamiehineenkin. Piilossa he kuitenkin ovat. Lopulta saavumme suurelle rautaportille ja kun astun autosta, kuuluu kaukaa kimeää kiljuntaa. Huvipuisto siellä osin metsän peittämänä todella on.

Käsittämättömiä upouusilta näyttäviä vempaimia erottaa puidenkin lomasta. Milloin latvustojen yli suhahtaa sikaritorpedoa muistuttava arvaruusraketti, milloin vierestä menee moderni vuoristorata joka roikottaa ihmisiä ylösalaisin. Kiljunta on Linnanmäeltä ja sen vanhasta vuoristoradasta tuttua.

Jostain syystä huvipuisto ei kuitenkaan kiinnosta Sonjaa. Hän lähtee potkimaan kolmipyörällään eteenpäin leveää tietä joka johtaa suihkulähteelle ja sitten lopulta uudelle jalkapallostadionille.

Minuakin suihkulähde kiinnostaa eniten. Ja kun saavumme lähteen luo, paistaa aurinko ja pisarat imevät valoa itseensä. Kaunis leikki. Ymmärrän miksi kautta aikojen juuri ranskan fontaine (venäjän fontan) on sijainnut hallitsijoitten linnojen pihalla. Ja vesialtaat ja putoukset muutenkin. Versailles/Pietarhovi. Mutta nykyään rahvas saa nauttia näystä ja usein ilman pääsymaksua.

Otan kuvia suihkulähteestä. Kuva pysäyttää virtauksen, mutta ei vangitse valon välähdyksiä.

 

3.

Vasemmalla on lampi jossa sorsia. Olesjalla on leipää jota heille tarjottiin junassa ja sen leivän he syöttävät sorsille. Nämä uivat lammessa joka lähinnä muistuttaa pinaattivelliä. Sorsat eivät levistä piittaa, vaan tuntuvat syövän sitä. Ja sitten ne ahnehtivat myös rutikuivaa vaaleaa leipää. Paikalle pyrähtää muruja vaanimaan iso kyyhkysparvi. Nekin tietävät heti missä ruokaa tarjotaan.

Otan nyt kuvan sorsista ja muistelen William Blaken lausetta: ”Seisovasta vedestä odota myrkkyä.”

4.

Kuljemme taas pitkin puistokäytävää. Se muuttuu ystävyyskaupunkien alleeksi. Sille on tehty oma muistokivensä, vai betoniako lie.

Myös Suomen Turku, Pietarin ystävyyskaupunki, näkyy saaneen oman muistomerkkinsä. Muita ystävyyskaupunkeja ovat esimerkiksi Manchester ja Le Havre. Mutta Turku! Jostain syystä olen alkanut kaupungista pitää.

Otan siis kuvan muistopaadesta. Olisiko se möhkäleen oikea nimi. Hautakivi tulee siitä kyllä ensin mieleen.

5.

Sonja on väsynyt ajamiseen ja isä saa roikottaa kevyttä samokatia kädessään. Sonja on löytänyt risun jota kantaa mukanaan ja jolla huitoo.

Kun häneltä kysytään mitä hän tekee, on vastauksena sana: ”Tennis.”

Tulevaa polvea siis. Oljahan osaakin jo. Lupaan opettaa tenniksen myös Sonjalle, jos vielä silloin olen edes jotenkin jaloillani.

6.

Kirkunaa kuuluu taas; Diva-huvipuisto on laaja. Olja tunnustaa ystävänsä Arishkan (Grillin) kanssa olleensa jo lähes joka laitteessa. Hyvä, ei enää tarvitse yrittää, lohdutan häntä. Kun kirkuna lakkaa, oikealle avautuu lampi jonka vesi on puhdasta, se siis kaiketi virtaa.

Siellä ruokitaan joutsenia. Valkeitten joutsenten seassa on yksi musta. Se on tuotu jostain Tyynen meren suunnalta. Valkoiset ahdistelevat sitä ja nokkivat jotta se pysyisi poissa heidän apajiltaan. Poikkeavalla on näköjään ongelmia myös lintumaailmassa; rotusorrolta vaikuttavaa. Onneksi osa ihmisistä syöttää sitten mustaa joutsenta varta vasten. Myös heitä löytyy, Samsonin kaltaisia.

Mieleen tulee Aale Tynnin runo mustista ja valkeista lampaista. Se loppuu näihin sanoihin: ”Vain yksi päätänsä nosti ja asetti kysymyksen:/ ”Miksi on mustan lampaan oltava valkoinen?”

Kuvaan nyt totta kai nimenomaan mustan joutsenen.

 

7.

Aika kuluu ja ymmärrämme kaikki, että on palattava. Huomenna koittaa Svetan kuoleman muistopäivä; vuosi on kulunut. Ensin kirkko, sitten hauta ja muistopalvelus siellä ja sitten muistotilaisuus. Olesja on yhtä kaikki halunnut pitää sen kotonaan ja valmistaa ruuat itse.

Kävelemme samaa reittiä takaisin: uudesta jalkapallostadionista näen vain pari rakennelmaa puitten latvojen takaa. Ruslania puistokäytävän pituus huvittaa. Kun bolelshikit, jalkapallofanit tai -hullut (intohimosta sairaat) kulkevat pitkän matkan metrolta stadionille, he selviävät sopivasti otteluun. Toisaalta kuulemma aivan stadionin luona on juuri avattu toinenkin metroasema.

Suihkulähteen luona pysähdymme ja syömme jäätelöt paitsi Olja joka haluaa syödä hotdogin joka täällä on saanut venäläisen nimen French dog... Otan kuvan Olesjasta ja Oljasta, joka siristää aurinkoa niin että silmät sulkeutuvat.

Niin iltakävelymme alkaa olla ohi. Vielä on vielä otettava joukko askelia kohti pääporttia ja autoa. Samat laitteet, sama kiljunta toistuvat, nyt vain käännetyssä järjestyksessä. Viimeiseksi kuvaksi jää avaruusraketti joka sujahtaa taas puistokäytävän yli. Lentäkää, nauttikaa te jotka voitte! Maailmasta ei löydy sitä syytä saati hintaa, jolla minut saisi istumaan tuommoisten vempaimien kyytiin.

 

(28.8.2018)