Herään Pietarissakin aikaisin, ainakin mitä hotellin muuhun väkeen tulee. Seinän takaa kuuluu vieno kuorsaus. Se saa tietenkin ajattelemaan millaista ääntä olen itse pitänyt. Vaimoni, hienotunteinen kun oli, väitti kuitenkin kestävänsä sen hyvin.

Muistan nuo ajat yhä selvästi, varsinkin nyt kun asun samassa hotellissa kuin me aivan alkuaikoinamme. Joskus saimme huoneen jossa oli kattoikkunat. Valo lankesi alas, lokit lensivät, pilvet kulkivat, yöllä tähdet. Tuntui silloin hetkittäin että kaikki se kuului vain meille.

Odotan että kello tulee seitsemän ja menen aamiaiselle. Aamiaishuoneessa olen näin aikaisin ainoa. Ennen se oli hotellin tupakkahuone, nyt ne jotka vielä polttavat saavat kaikkialla sauhutella jo kadulla. Kiellon rikkojia en ole koskaan nähnyt.

Kahvikone on uusi, mutta kahvia sekin tekee, jauhaa pavuista kuten kunnon italialaisen tulee. Syön jotain, minkä ajattelen olevan hyväksi vatsalle ja sitten arvatenkin tuhoan kaiken juomalla reippaasti vahvaa kahvia. Vaan minkä ihminen itselleen voi. Tapojensa orja – vaiko sittenkin herra?

Lähden ulos aamukävelylle. Se on täällä hyvä tapa. Kadut ovat lähes tyhjiä, autoja vasta muutama, jokunen työhön kiiruhtava näkyy kauempana. Kuvata saa kaikessa rauhassa. Vähän seitsemän jälkeen jopa Verikirkon ympäristö on rauhallinen.

Gribojedovin kanaali samoin. Muistan äkkiä mitä Sveta aina sanoi, kun tuli metrolla; me kohtaisimme u kanal Gribojedova. Ja niin myös tapahtui.

Kuljen kanaalin vartta. Usein kesäaamuisin vastaan tuli vain nuoria naisia, nyt elokuun lopussa lähes pelkästään miehiä, työmiehen näköisiä. Yksi tyttö on sentään hakenut tarjottimella noutokahvit ja vie niitä arvatenkin työpaikalle. Hän pitelee tarjotinta varoen kuin kuljettaisi kalleinta aarretta.

Kazanin tuomikirkon ovi on auki. Siellä on palvelus meneillään.

Haen kaksi kyntilää ja sytytän ne Jumalanäidin ikonille aivan kuten vaimoni teki ennen. Toisen tuohuksen laitan telineeseen ja annan sen palaa hänelle, toisen edelleen Toljalle. Uspenskillekin pitäisi, mutta sen teen seuraavalla kerralla. Vainajilla on aikaa odottaa.

Tämän Kazanin tuomikirkon Jumalanäiti on ihmeitätekevä ja kuuluisin. Mutta muitakin löytyy. Variaatioita lienee kymmeniä. Minä valitsen omani ihan kuin taidetta katsoisin. Joskus kömpelö voi olla taitavaa parempi.

Kuuntelen kirkkolaulua, Marinskin opperalaulajia on parvella, näin ainakin luulen; ei ainoatakaan väärää ääntä.

Maanantaiaamuna palveluksessa on ihmisiä vähänlaisesti: kolmisenkymmentä. Lisää väkeä saadaan kiinalaisesta turistiryhmästä joka tulee jonossa sisään. He ovat aina aikaisin liikkeellä, miehiä, naisia, muutama lapsikin. Yksi heistä kumartaa ja tekee ristinmerkin. Seison heidän keskellään ja kun joukko on hiljaa, sulaudun siihen. Silmät lähes kiinni kuuntelen laulua, papin laulua, kuoron vastausta ja taas papin jylhää bassoa. Ajattelen vaimoani, tänne hän aina halusi. Tänne me aina tulimme. Ja nyt minä olen täällä yksin.

Niin aamu on ohi. Palaan hiljalleen hotellille. Kirjakaupan eli Dom Knigin ikkunassa on paljon suuria muumi-kirjoja. Kuvaan Taikurin hatun – Shljapa volshebnika. Tietäisipä Jansson!

Gribojedovin kanaalinvartta, joka aamulla oli niin tyhjä, on kohdannut päivän ensimmäinen tragedia. Kaksi poliisiautoa on paikalla. Mies makaa maassa avojaloin, ei liiku. Toinen seisoo vieressä kädet silmillä. Onko hän ehkä tönäissyt tai lyönyt toista?

Voin vain arvailla ja jatkaa matkaa. Telttakahvilan ohi mennessä hämmästyn: sinne on asennettu valtaisa televisio. Yksi mies sitä tuijottaa, muuten kahvila on tyhjä. Onkohan televisio perua jalkapallon MM-kisoista, jotka muuttivat niin monen ensikertalaisen käsityksen Venäjästä, nimenomaan sen kansasta, kun he näkivät ihmisten todellisuuden omin silmin. Eihän se ollutkaan sellaista kauheutta kuin aina oli kerrottu. Myös hyvyyttä löytyy täältä, kuten kaikkialta maailmasta. Valeuutiset eivät todellakaan ole vain Trumpin yksinoikeus.

Hotellin aamiaisella on jo ihmisiä, joku syö puuroa. Siivooja tulee ovelle, avaan sen ja hän hymyilee, vie kupissa riisiä pihan kissoille: mustalle ja valkealle. Minä nousen portaat, avaan oven ja olen taas kotona. Tuntuu että olen tehnyt jo paljon ja silti edessäni on vielä kokonainen päivä.

(27.8.2018)