1.

Jo aivan nuoresta olen käynyt hautausmailla. Siellä nukkuu kulttuurimme ja muidenkin maiden kulttuurit. Joskus myös ihan kirjaimellisesti.

Vuonna 1962 ylioppilaskevään jälkeisenä kesänä olin ensimmäistä kertaa Pariisissa. Halusin sinne koska Pariisi oli silloin taiteen ja kirjallisuuden Mekka. Se sopi. Kaikkea näinkin, mutta taidetta vähemmän, koska rahaa museoihin ei ollut. Kirjallisuutta luin siellä  lähinnä englanniksi, koska ranskaa en vielä osannut kuin tulkkisanakirjan avulla.

Aloin lukea ja opetella ranskaa omin päin, mutta hitaasti se sujui. Kahta vuotta myöhemmin olin taas Pariisissa. Jostain käsitin, että Baudelaire oli haudattu Montparnassen hautasmaalle. Sinne! Ihmeelliset pilvet olivat jo tuttuja, joskin edelleen englanniksi ja suomeksi. ”Pilvet tulevat ja menevät…” Hautausmaa ei ollut liian suuri mutta kun juoksin sinne tänne, suuren hautakiven takaa nousi äkkiä vanha nainen kuin sadun haltija. – Ah! Vous cherchez la grave de Baudelaire! hän huudahti. Ymmärsin jotenkin että hän tiesi minun etsivän Baudelairen hautaa. Ehkä se näkyi innosta ja palavista silmistäni. Ja kun huusin: – Ouiii, hän vei minut haudan luokse.

Vaikea sitä olisi ollut löytääkin, koska Charles Baudelaire on haudattu samaan hautaan isäpuolensa Jacques Aupickin kanssa ja tämän alle (niin kuin L. Onerva Madetojan). Toki kenraali ja suurlähettiläs (tai säveltäjä) runoilijan voittaa.

2.

Luen edelleen Baudelairea. Hänen hautaansa en kuitenkaan ole enää käynyt katsomassa, muistan sen. Myöhemmin Pariisista löytyi Marcel Proustin hauta Père-Lachaisen laajasta kalmistosta. Proustia luen myös yhä, hän elää vähintään siinä missä Baudelairekin. Matalalla haudalla ei ollut silloin kukan kukkaa; myöhemmin jokin kimppu tai asetelma on sentään laitettu matalalle paadelle, kaiketi hautausmaan toimesta.

Kaikki kukat olivat Jim Morrisonin luona; minunikäiseni mies oli kuollut paria vuotta aiemmin eli vuonna 1971. Kuinka nyt on, en tiedä. Mutta uskon että Morrison vetää yhä enemmän kävijöitä puolelleen.

a

Ainakin töhryjä ja pulloja näkyy haudalle kasautuvan, vaikka sitä välillä puhdistetaan. Kulttuuri jää usein tällaisen populaarikulttuurin alle, mutta elää lopulta sittenkin pitempään. Siihen haluan yhtä kaikki edelleen uskoa.

3.

Moskovasta Novodjevitskin luostarin hautausmaalta löytyvät Tshehov ja Gogol, omat suosikkini venäläisistä mestareista. Sekä tietenkin Bulgakov.

Kukkia on aina ollut heidän haudoillaan, jos kohta en enää ole tuollakaan hautausmaalla käynyt vuosiin. Mutta uskon kirjailijoiden yhä elävän. Yksikin lukija pitää kuollutta kirjailijaa hengissä. Ja Tshehovilla ja Gogolilla heitä vielä löytynee lähes jonoksi asti.

4.

Kuutisen vuotta sitten olin Aleksandr Pushkinia etsimässä. Hänen hautansa sijaitsee lähellä Pushkinin äidin maatilaa Mihailovskojea. Paikka on Svjatogorskin luostari jonka kirkko kohoaa pienellä kukkulalla. Kukkuloita löytyy muitakin. Niitä kutsuttiin ennen nimellä Sinie gori – Sinivuoret, sitten Svjatie gori, Pyhät vuoret ja nyt jo Pushgori – Pushkinin vuoret. Pushkin haudattiin sinne tsaari Nikolai I:n määräyksestä, jottei Pietarissa sijaitsevasta haudasta olisi tullut pyhiinvaelluskohdetta. Niin kauas ei tsaari uskonut ihmisten lähtevän.

Kuvasin runoilijan hautaa eri kulmista. Se oli täynnä kukkia. Elettiin varhaista toukokuuta eikä Pushkin muistini mukaan ollut syntynyt tai kuollut juuri silloin (6.6.1799 – 10.2.1837). – Mikä merkkipäivä nyt on? kysyin. – Aivan tavallinen päivä, minulle vastattiin. Ja kun katsoin mäen alle yhä uusia ihmisiä oli tulossa haudalle kukat käsissään. Kun vertaan sitä Leinon, L. Onervan tai Kiven hautoihin, ei vastaavaa kukkatulvaa löydy; joskus jouluna sentään muutama. Osa niistä tosin itseni vieminä.

5.

Tapa käydä hautausmailla on jäänyt minuun. Ja niinpä kun nyt lähdin Lappiin, ajoin Pellon kautta ja kävin katsomassa Timo K. Mukan hautaa.

Minua vuotta nuorempi mies kuoli vuonna 1973, 29-vuotiaana. ”Riiput jo ristillä”, kirjoitti Hymy-lehti vähän ennen Mukan kuolemaa ja teilasi tämän ja myös kirjailijan elämäntavan. Mahtoi sekin kirjailijaa ilahduttaa kaiken puutteen ja ahdistuksen keskellä.

Mukan kirjat ovat yhä erittäin luettavia. Oma suosikkini on Koiran kuolema (1967). Myös Täältä jostakin (1965) teki aikanaan suuren vaikutuksen. Mukkaa luetaan myös edelleen, toisin kuin Eila Pennasen Maa on syntinen laulu -kritiikistä olisi voinut päätellä. Se ei tosin ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta kun media erehtyy lyömään tai nostamaan niitä joihin se itse luulee tai laskee uskovansa. Tuntuu että kirjallisessa maailmassa muutenkin pelataan enää vain arvuuttelupelejä. Käsitykset syntyvät jo aivan muusta kuin lukemisesta.

Mukan hautaa oli vaikea löytää, mutta soitto Erno Paasilinnan tyttärelle Taijalle auttoi; hän oli juuri vastikään käynyt haudalla; äitinsä Elvi (Tyyskä) on syntynyt Pellossa. Hauta oli hyvin hoidettu, kuten koko kirkkomaakin. Kaunis on kivi ja myös sen teksti, sitaatti Mukalta itseltään: ”Voi rakkaani, rakkaani maa.”

6.

Mukasta kirjoitti elämäkerran Erno Paasilinna; se julkaistiin 1974 eli vuosi Mukan kuoleman jälkeen. Pohjoisen asujana Erno oli tuntenut Mukan myös henkilökohtaisesti; ketäpä lappilaista ei olisi.

Kirja on edelleen yksi parhaista elämäkerroista jonka koskaan olen lukenut. Se taas yksin riittäisi jo pitämään Erno Paasilinnan hengissä.

Sain juuri kuvan jossa minä, Antti Tuuri ja Erno istumme Paasilinnojen Tervolassa sijaitsevan Kuikeron saunalla vuonna 1978. Olemme Antin kanssa palanneet viikon vaellukselta ja tulleet Ernoa tapaamaan. Kuvan otti Pertti Terho (Ville), kolmas vaeltajatoverimme.

Kun nyt palasin Lapista, ajoin Rovaniemen ja sitten Tervolan kautta, jonne Erno on haudattu. Hautajaiset muistan hyvin, olinhan läsnä. Tervolan pappi ei siunaustilaisuutta varten antanut kirkkoa Ernonkaltaiselle, mutta ortodoksit antoivat. Hautapaikka oli suvun, sitä pappi ei kuitenkaan voinut kieltää. Tätäkään hautaa ei heti löydä, se sijaitsee kirkkomaan keskiosan perukoilla monen kaltaisensa joukossa ja musta iso Paasilinna-teksti yhtä mustan sukuhaudan paadessa ei varsinkaan auringossa osu silmiin. Kolmen ison puun rykelmä haudan vieressä on paras opas.

Ernon kuolemasta on jo tullut kuluneeksi kohta 18 vuotta. ”Tulthin taksilla!” on lappilainen ylpeä lause, joka voisi olla hänenkin sanomansa.

Ernosta on nyt kirjoittanut osaavan elämäkerran Matti Salminen (Erno Paasilinnan kirjallinen elämä, Into, 2018). Toivotaan että se saa taas uusiakin lukijoita Ernon teosten pariin. Jos ei muuta, niin jo ihan Suomen historian takia kannattaa ottaa esiin hänen Petsamo-teoksensa, joka ilmestyi kahdessa osassa: Kaukana maailmasta, Otava, 1980 ja Maailman kourissa, Otava, 1983. Mikä tarkkuus, mikä lauseen puhdas kauneus ja mikä kokonaishahmotus. Suuri työ tyyten vailla suuria eleitä. Se puhuu itse puolestaan.

7.

Salmisen kirja loppuu haastatteluun, joka on yllättäen antamani. Eeli Aalto on puhuttanut minua Oulussa pari viikkoa Ernon kuoleman jälkeen. Jostain syystä en muista tilannetta lainkaan kuin suuresti pinnistellen. Lauseet vaikuttavat kuitenkin tutuilta, sellaisilta jotka olen voinut sanoa. Ja ainakin yhä voin.

”Läheinen ihminen meni. Enpä tiedä koska tulee seuraavaksi Ernon kaltainen ihminen, sillä näitä ihmisiä on hyvin hyvin vähän. Meillä on aikaisemmin näitä ollut, vaikkapa tyyliin Haanpää, Paronen.

”En näe kuka olisi seuraava.

”Tämä on valtava aukko.”

Toden totta. Musta aukko on tässä eikä vain avaruudessa. Meillä oli ajattelijoita, mutta minne he ovat kadonneet? Kirjallinen hurlumhei on nykyään sellaista, ettei mikään tunnu pysyvän paikoillaan saati että olisi jotain todellista ja pyhää. Merkitystä näkyy olevan vain sillä mikä käy kaupaksi. Mutta elämä ei ole myymälä, raha ei ole sielu. Siksi jään yhä odottamaan koska seuraava Paasilinna sittenkin ilmestyisi ja luutisi taas kunnolla maan.

(22.8.2018)