1.

Numerosarja merkitsee lauantaipäivää elokuussa tänä vuonna. Se on hieman mystinen laillaan, mutta paljon ja kaikenlaista siihen myös liittyy – ainakin mitä itseeni tulee. Täytän 18.8. vuosia, joita on kertynyt 3/4-osaa veden kiehumapisteestä, mutta juuri tänään Moskovassa kello yksitoista haudataan myös monikymmenvuotinen ystäväni Eduard Uspenski. Ja outoa kyllä Turun puukotuksestakin tulee kuluneeksi tasan vuosi. – Kaiken lisäksi yöllä kuolee Tytti Parras, vanha tuttu; samanikäinen kuin minä itsekin.

Uspenskin hautajaisiin en pääse, koska olen täällä Muoniossa. Lähetin sinne kuitenkin osanottoni, muutaman henkilökohtaisen sanan Eetusta. Venäläinen kirjailijakollega Valentin Postnikov lupasi lukea ne ääneen (ja luki myös). Niinpä kello yhdeksitoista nousen Vaeltajan ristille joka sijaitsee Olostunturin laella ja tavallani hautaan hänet samaan aikaan kuin Moskovassakin. Mukaan otan kahvia ja teetä ja nostan maljan jommalla kummalla mielialan mukaan. Davai!

Tähän syssyyn sain Pertti Karvoselta kuvan jossa olemme Edikin kanssa yhdessä Sitarlassa vuonna 2009.

Sama malja on syytä kohottaa myöhemmin Pallaksen Pyhäkerolla. Vuosi sitten olin siellä vaimoni kanssa ja seuraavalla viikolla aloimme vähitellen tehdä lähtöä takaisin etelään. Saman tien hän matkusti Pietariin ja sieltä heti Sotshiin, jossa kuoli 28.8. Myös tuo päivämäärä taitaa pysyä mielessä niin kauan kuin yleensä vielä jotain muistan.

2.

Jo perjantaina kapusin Vaeltajan ristille. Sinne osoitti yksi viitta, mutta sitten tie haarautui kolmellekin taholle. Ihmettelin sitä hetken mutta puomin sana ”Huoltotie” oli kuitenkin ratkaiseva. Koska olin jo lukenut että ristin juurella pidetään jumalanpalveluksia, arvelin etteivät kaikki voi kiivetä sinne omin jaloin, vaan heidät viedään ylös autolla tai vastaavalla. Huoltotie osoittautui kyllä tuulimyllyjen ja datamaston huoltotieksi, mutta saatan silti olla oikeassa, sillä ainakin itselleni nousu ylös tuota jyrkkää soratietä ei ollut lainkaan niin helppoa kuin olin olettanut. Siinä onnistuu vain ketteräjalkainen pastori.

Piti ihan pysähdellä ja antaa sydämen jyskeen tasaantua. Olin jättänyt kävelysauvat autoon, sillä mitäs minä niillä kun matkaa ei ole maileja… Kaduin unohdusta vilpittömästi, mutta olin jo niin ylhäällä ettei ollut järkeä palata takaisin sauvoja hakemaan. Ei auttanut muu kuin hengähtää useita kertoja ennen kuin pääsin ylös.

Golgata se oli ihan kirjaimellisesti. Vaan sen verran minullakin on huoltotöitä täällä, etten oikein vielä voisi kadota toiseen maailmaan; lentää päin sitä tähtikirkkautta, jota Majakovski Jesenin-runossaan niin sattuvasti kuvasi.

3.

Muistin siinä, miten aikanaan yksi elämänkumppani purki väsymyksensä sanoiksi kun kapusimme jyrkkää vuorenrinnettä tarkoituksena ylittää se ja laskeutua sen takana aukeavaan laaksoon: ”Mitä tuolla on sellaista mitä täällä ei ole?”

Jo silloin osasin vakuuttaa, että aina tuolla edessä on jotain uutta. Kyllä hänkin sen tajusi, kun lopulta pääsimme vuorenharjan yli, laskeuduimme hitaasti Sabbenjavren laaksoon rinkat yhä selässä ja löimme maihin saamelaisten kammiin. Sen vieressä virtasi kapea johka ja lavitsalla tuoksuivat vaivaskoivujen kerput. Vilkas pikkiriikkinen tunturihiiri (jos sellaisia on) tuli ja katseli meitä ujostelematta mustilla nappisilmillään. Se kaiketi ihmetteli keitä sen asumukseen nyt oli tullut. Laakso oli vihanta ja sielussa rauha. Juuri kuten Vaeltajan ristin juurella äsken.

4.

Ristiltä avautui taas kerran nyt utuinen kansallismaisema.

Maisema on minun rekisterissäni jo numero; samaa luokkaa kuin Kolilla ja Särkijärvelläkin. Hiljaisuutta tässä paikassa kuitenkin riittää. Ehkä siksi, että viitassa mainitaan risti. Kun se on uskonnollinen symboli, voi tuo yksi ainoa viaton sana jo saada aikaan sen, että  suurin osa matkailijoista ajaa ohi ja painaa vielä kaasua.

Sopii minulle. Mitä vähemmän väkeä Oloksen laella ja ristiä ympäröivillä kivipenkeillä, jotka ovat Muonion poltetun kirkon portaista sinne tuodut, sen enemmän rauhaa vaeltajalle. Uskon, että tänä aamuna saan siellä kunnioittaa Uspenskia ja vaimoani kenenkään häiritsemättä, kunhan muistan ottaa kävelysauvat auton takakontista.

5.

Täällä ylhäällä olen taas kerran alkanut miettiä, miksi tulen aina hyvälle mielelle Lapissa. Tuo tunne valtaa minut jopa nyt, vaikka matkassa on ollut paljon haikeutta, muistoja, jotka ovat aiheuttaneet myös odottamattomia liikahduksia sielussa ja mielessä. Mutta kaikki ei ole ollut vain surua. Johtuneeko siitä, että maisema antaa minulle mahdollisuuden olla pienen pieni osa itsestään, ja sitten siitä, että vaimoni juuri näitä maisemia rakasti.

Ei vain Vaeltajan ristin näkymät, vaan sitten esimerkiksi myös Torasssiepin pieni perinnekylä jokineen ja venevalkamineen, ovat ikään kuin hiipineet sisääni. Mitenkään muuten en osaa tätä tunnetta kuvata.

Tiettyä yhteenkuuluvuutta koin jopa Muonion modernissa Kielassa ja sen näyttelytilassa. Siellä odotti pöytä jolla laatukirjallisuutta. Siitä sai kuka tahansa ottaa ilmaiseksi minkä kirjan halusi.

Kirjoja ei mahdu enää kotiin ja silti hamusin pöydältä Merete Mazzarellan Tähtien väliset viivat ja Leif Salménin Talvisen yksinpuhelun. Molemmat kirjailijat ovat myös esseistiikkamme parhaimmistoa. Salménin hienon kirjan muistan ja kun illalla luin Mazzarellen mietteitä identiteetistä, halusin välillä puhjeta ilohuutoihin.

Luulen, etten myöskään tule unohtamaan Keimiön aina yhtä liikuttavia kalamajoja, vaikka olen niitä katsellut jo monen monet vuodet.

Samoin on käynyt Koivarovan vanhan jalkamyllyn kanssa. Heti kun sitä ajattelen, solisee sen vieressä  kiivaasti virtaava piskuinen joki, tuon myllyn muinainen voimanlähde.

Ihmeellinen on maailma, varsinkin sen koskematon luonto. Kuulun tänne, vaikka en ole täältä kotoisin. Ihminen on osa luontoa ja luonnoksi hän muuttuu jälleen. Lähes ikuinen hän siis on, ainakin maallisen ajanlaskumme mukaan. On hyvä muistaa, ettei ihmiskunnalla periaatteessa olisi täältä maapalloltamme kiire yhtään minnekään. Jos aurinko sammuukin viiden miljardin vuoden kuluttua, on jokin miljoona vuotta jo käsittämättömän pitkä aika.

 

P. S.

Minun muistotilaisuuteni on ohi. Ristille ei ollut menossa ketään, parkkipaikalla ei auton autoa. Mutta sitten mäkeä nousi ohitseni Oloksella treenavia urheilijanuorukaisia jotka ehtivät nopeasti ylös ja vielä juoksivat alas. Se tuntui hieman nöyryyttyvältä. Mutta sauvoja he sentään käyttivät, kuten minäkin.

Sain Moskovasta kuvan Edikistä. Siinä hän on vasta Tsheburashkan ja krokotiili Genan nuori isä! Ja sain kuulla, että hautajaisissa oli tuhat ihmistä ja Venäjän kaikki mahdolliset tv-kanavat. Ei vähä mitään. Käykö Uspenskille kuin Leinolle. Vasta kuolema tekee hänestä todella sen mestarin, mikä hän jo eläessään oli. Suosittu hän oli, mutta viime vuodet jo enimmäkseen unohdettu. Kärsimysten kautta hän poistui tästä maailmasta toiseen, kuten sanoi Viktor Tshizhikov, molempien vanha ystävä. Eduardin sairaudet eivät päästäneet häntä helpolla. Tshizh soitti ja sanoi että tuskin oli sattumaa, että Edik haudattiin juhlapäivänäni, sillä silloin hänen tuskansa loppuivat. Joillain usko on suurempi kuin toisilla. Joka tapauksessa ainakin Gena ja Fedja elävät vielä kauan kauan. Ja niin Eetukin elää.

Aurinko paistaa. Valoa on. Ei muuta kuin eteenpäin.

(19.8.18)