1.

Kolme päivää on kulunut yhdessä hujauksessa ja olen jo ehtinyt nähdä vaikka mitä. Kukat ovat lähes kaikki kukkineet, niittyvillaa osuu silti yhä silmiin.

Niin myös haaleanpunervia horsmapeltoja, joista kukkia enää ylimmissä latvuksissa. Mustikoita on löytynyt yllättävän paljon, sieniä tasan kaksi. Mustikoita voi kyllä toisaalta kuvata Raimo Hartzellin runon säkeellä: ”Mustikka on pieni ja sininen”; pieniä ne todella ovat. Mutta maku on oikea. Jo Särkitunturille kavutessa niitä oli polun vierellä lähes ylhäälle asti. Ja maaruska oli siellä alkamaisillaan.

Olin tullut tänne muistelemaan vaimoani ja ajatellut ehkä myös kokevani jotain kaksiviikkoisesta oleskelusta hänen kanssaan. Jotain ehdin jo kokeakin, kunnes suuresta maailmasta suhahti tieto Eduard Uspenskin, Eetun, kuolemasta.

2.

Jokainen päivä avaa ovensa laillaan. Olin aikeissa ruveta kirjoittamaan kaikesta mitä olen Pallaksen seuduilla jo kokenut, muutamasta vaelluksesta ja varsinkin siitä miltä tuntui kavuta tutun Särkitunturin laelle ja katsoa taas kerran tuota Suomen kansallismaisemaa numero kaksi.

Mutta kun uusin kuolinviesti saapui, ei maisemien kuvailusta tai edes vaimoni muistelusta tullut mitään. Silti viestin jälkeen lähdin taas liikkeelle. Aloin kulkea polkureittiä, joka eteni pitkin Pyhäjoen vartta, mutta sillekin tuli stoppi. Reittiä oli alettu kunnostaa, ja leveä hyvä polkui loppui tylysti. Se haarautui kahteen suuntaan, mutta polun jatkaminen oli jäänyt kummassakin päässä kesken. Niinpä etenemisestä ei tullut mitään, koska vanhat pitkospuut oli ehditty poistaa ja edessä odotti upottava jokivarren suo. Oli palattava takaisin.

Mikä auttoi. Tiellä seisoi kuitenkin outo isosarvinen poro, seisoi vain, oli kuin Uspenskin henki, kunnes se meni sivummalle ja alkoi syödä.

Seisoin hetken ja otin kuvan. Mielessä liikkui taas kaikenlaisia, lähes raamatullisia mietteitä: polut päättyvät, mutta itse olen vielä hengissä ja saatan palata isolle tielle. Ja sen myös tein. Nousin autoon ja ajoin Raattamaan. Autton kaupan pihalle pysähdyin, koska ajattelin juoda Sirkan baarissa kahvit. Sekään ei onnistunut. Ylpeä nuori tyttö elokuvatiimistä kertoi, että siellä Mika Kaurismäki paraikaa kuvasi kiinalais-suomalaista yhteistyöfilmiä. Filmin nimi on Mestari Chang, luin myöhemmin netistä. Se taas toi mieleeni lähinnä kung fu -mestarin, ei mitään huippukokkia, jollaisesta uutisen mukaan kuitenkin oli kyse. Toivotaan, että filmistä tulee kuitenkin edes hieman parempi kuin Snickers-mainoksesta.

Ounasjokivarrella odotti joen törmällä suo; se on aina vain varemmin sielunmaisemani. Otin siitä taas kerran kuvan.

3.

Viestejä Uspenskin kuolemasta saapui sitten pitkin matkaa. Ajoin Enontekiöön ja katsastin Hetassa Lauri Pappilan linnut. Paikallaan ne olivat, kuten kuulemma myös Pappila itse Luppokodissa, vaikka kesän kuumuus oli vienyt monia vanhuksia hautaan. Etsin Niko Valkeapään musiikkia, mutta cd-levyjä on yhä harvemmin myynnissä ja tätä Valkeapäätä ei lainkaan, vain Nils-Aslakin eli Ailun kirja. Ailun joikulevyn tunsin hyvin, olihan se Otavan kirjallinen äänilevy, joiden tekemistä nuorena kustannustoimittajana 1960-luvulla avustin. Mutta sitäkään ei näkynyt.

Koska aikaa oli, päätin ajaa Kautokeinoon. Tuossa saamelaisten eräänlaisessa pääkaupungissa Niko Valkeapää ainakin ennen vaikutti ja ajattelin että sieltä jos mistä hänen levyjään löytyisi.

Juhlsin modernin hopeapajan myymälässä näkyi vielä muutama cd-levy, muttei hänen. Mukaan tarttui kuitenkin juuri tehtyä joikua. Levyllä mies laulaa möreää englantia, nainen taas kietoutuu sen ympärille saamen kielellä kuin liaani. Kahden hengen yhtyeen saamenkielinen nimi oli Avvas, mikä tarkoitti energiaa, iloa tehdä työtä. Musiikki sai luvan säestää paluumatkaani. Ja kun se levy loppui, etsin pinosta Lars-Ante Kuhmusen, jonka reippaassa joskin mollivoittoisessa tahdissa matka aina edistyy. Niin edistyi nytkin.

4.

Sanoilla on aina helppo peruuttaa, palata kertomuksen alkuun ja juuri sen teen nyt. Maanantaiaamuna lähdin siis Torniosta aikaisin kohti Jerisjärveä, jonka takamaastossa Kirjailijaliiton maja sijaitsee. Ajoin joenvartta ylös. Kukkolankoskella tuli ensimmäinen pysähdys; piti nähdä miten siikaa pyydettiin lipolla. Kaksi miestä oli siellä pitkävartiset haavit kädessä ja viidessä minuutissa kuohuvasta koskesta oli jo saatu kolme siikaa joista yksi todella iso.

Vesi koskessa oli erityisen alhaalla, kuten kaikkialla, vaikka Lapissa oli nyt viimein satanut jopa kunnolla. ”Vesi katosi”, kuului ensimmäinen selitys kun ihmettelin veden vähäisyyttä. ”Kun kuumuus kaikkosi, kalat alkoivat taas liikkua”, kerrottiin sitten kun ihmettelin saalista. Koska en ole kalamies, uskon mitä ammattilainen sanoo. Se tuntuu myös loogiselta. Kukapa lämpimässä vedessä ponnistelisi, kun taas kylmä saa liikuntahalut liikkeelle. Viileässä muistuu nälkäkin paremmin mieleen.

Kattilakoskella taas sain kahvit ja kun sen hyvää makua kiittelin, paikan isäntä sanoi hauskasti: ”Vesi on lähdevettä, ei putkenpainamaa.” Kaltio on se lähde, joka ei koskaan jäädy. Sen taas opin aikanaan Paasilinnan Ernolta ellen sittenkin Tuurin Antilta.

5.

Jerisjärvellä odotti tuttu maja jossa kaikki paikallaan, jopa vaimoni sinne takan yläreunustalle laittama ikoni sekä niittyvillan tuppaat kukkamaljakossa.

Sveta eli siis näinkin. Kiitos ja kumarrus. Hain kaupasta ruokaa viikkoa varten ja sitten olin vain ja ihmettelin.

Mutta ihmettelyä ei kestänyt pitkään. Minulla oli tehtävä, joka piti suorittaa. Ystäväni Outin poika Timo, Ranskassa syntynyt, oli mieltynyt Suomeen ja tullut Ylläkselle oppaaksi. Olin Outilta saanut tehtäväksi tuoda hänelle kitaran minkä toki mielelläni tein. Outi oli raahannut sen Pariisista lentokoneen rahtina, minulla se kulki mukavasti auton takapenkillä. Tilaa löytyi taas vaikka liftareille.

Soitin Timolle ja sainkin miehen kiinni.

Tapasimme Muonion Alkon edessä, punainen Skoda ja cappuccinon värinen Kia, ja annoin kitaran. Siinä juttelimme pitkään. Olin aikanaan tavannut Ranskassa hänen isosiskonsa Emilian joka silloin oli aivan pieni; hänen inspiroimanaan kirjoitin sitten lastenkirjan Pikku pikku noita, jonka päähenkilön nimitin Miliksi. Timosta ei silloin vielä ollut tietoa. Nyt edessäni seisoi iso mies, joka piti rakkaan kitaransa koteloa pystyssä ja puhui ihastuksestaan pohjoiseen. Siihen minun oli helppo yhtyä.

6.

Palasin kämpille. Söin, peseydyin ja petasin vuoteen. Mutta unen saaminen oli yllättävän vaikeaa tuon ensimmäisenä yönä. Kiemurtelin ja kääntyilin ja havahduin ja torkahdin ja havahduin taas, kunnes kahden maissa vasta vaivuin kunnolla unen maailmaan. Johtuiko se vanhoista muistoista, jotka siihen tulivat ja pitivät hereillä, sitä en tiedä, sillä muistot Svetasta ovat kaikki käsittämättömän hyviä. Itse asiassa ne kaksi viikkoa, jotka täällä vuosi sitten elimme olivat luultavasti liittomme parasta aikaa. Se oli paljon, sillä taipaleemme alkukaan ei ollut aivan pahimmasta päästä. Jos sen näin englantilaisittain sanoisi.

7.

Lopulta kuitenkin nukuin ja heräsin vasta puoli seitsemän. Niin pitkään en muista nukkuneeni enää aikoihin. Nousin ja suunnittelin päivää. Pari vuotta aiemmin olimme Marjukan ja Arin avustuksella löytäneet tien Äkässaivolle, jossa suuri seita odotti. Sinne! Ja sinne myös lähdin.

Muutamia autoja oli virallisessa parkissa, minä ajoin joen toiselle puolelle. Siitä oli mukava taivaltaa joenvartta ja mäntykangasta taukopaikalle jossa odottivat kota, tulisija ja wc. Äkässaivo löytyi jyrkän tievan alta kuten pahtakin. Syvä järvi hohteli vihreää. Kuumuudesta? Mutta kirkasta oli vesi, vain kasvillisuus oli riehaantunut.

Pahta sen sijaan oli joka tavalla entisensä. Sille oli annettu jo monta nimeä, yksi niistä on Kirkkopahta. Seitapahdaksi sitä taas nimittää virallinen saitti ja Kauhistava seita lukee näköalapaikan soikeassa kyltissä. Miten vain, komea tuo yli kymmenmetrinen möhkäle yhä on. Karhu, jos mikä. Mitä enemmän sitä katson, sitä varmemmin sen karhuksi tunnistan.

Pari saksalaista kulki siihen. Mies roikotti virveliä. Puhuimme lähinnä englantia, mikä sujui parhaiten. Pitkällä kahden kuukauden matkalla he olivat. Katselin virveliä ja ajattelin, että tuskinpa miehellä on kalastuslupaa tänne, vaan maltoin pitää suuni supussa. ”Sama se sille”, kuten Sodankylässä ennen sanottiin.

Lappi on yhä minulle kirkko ja matka Pallastuntureille korkeuden ääntä kuulemaan on lauantaina vielä edessä. Äkäsjoen solinan sen sijaan kuulin jos nyt kun palasin autolle. Näin myös mahtavat väinönputket, joita joen rantamilla kasvoi.

Vesi oli puhdasta, sitä saattoi yhä juoda. Se jos mikä alkaa olla jo ihme. Luonto on suuri, ihminen pieni, vaikka juuri ihminen saa aikaan niin massiivista tuhoa, että vaarantaa koko olemassolomme. Mutta joki ei sitä tiedä. Se puhelee, tyyntyy, kääntyilee, kulkee ja päilyy valuakseen lopulta jossain kaukana kaukana mereen palatakseen sitten Pohjanlahdesta taas tänne alkulähteilleen. Sen kierto on elämän kiertoa.

(16.8.2018)